Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Elia, Helsingin luterilainen piispa Teemu Laajasalo ja katolisen kirkon piispa Raimo Goyarrola vastasivat (HS 17.3.) Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän aloitteeseen (HS 12.3.) yhteisestä katsomusaineesta toteamalla, että ”Yhteinen katsomusaine altistaisi päättäjät, suunnittelijat ja opettajat jatkuvaan aineen sisältöjen neuvotteluun ja taisteluun siitä, onko jokin uskonto riittävästi vai liikaa esillä.”
Samoin heidän mukaansa ”Yhteinen katsomusaine sivuuttaa sekä vähemmistöjen oikeudet että lasten kehitysvaiheen huomioimisen. … Alakoulussa täysin perinteistä irrotettu tapa tarkastella katsomuksia ei ole lapselle helposti omaksuttava. Pelkkä eri katsomusten luetteleminen voi viedä lapselta oikeuden ikätasoiseen ja elämykselliseen oppimiseen… Dialogi muiden katsomusten kanssa edellyttää oman katsomuksen tuntemista.” He toteavat, että yhteisiä sisältöjä voisi toteuttaa lukioissa ja mahdollisesti osittain yläkoulussa.
Opetusministeri Anders Adlercreutz vastasi piispojen mielipiteeseen toteamalla (HS 20.3.), että Suomessa opetetaan yli kymmentä eri katsomusainetta, mistä koituu käytännön ongelmia. Opetusta annetaan lisääntyvästi koulun ulkopuolella, kerhotiloissa ja moskeijoissa. Lisäksi monet opiskelijat anovat vapautusta koulun uskonnon opiskelusta. Lapsia jaetaan uskonnon perusteella eri ryhmiin. Opetusryhmissä ikäerot voivat olla suuria ja pätevien opettajien löytäminen voi olla vaikeaa. Myös opetuksen sisältöä on hankalaa seurata. Nykyisen opetuksen seurauksena oppilaille ei muodostu yhtenäistä käsitystä uskontojen ja katsomusten kentästä.
Dosentti Jyri Komulainen kirjoitti omalla Fb-sivullaan (21.3.) kaavaillusta katsomusaineesta: ”Yhteisen katsomusaineen tulee olla selkeästi uskontojen maailmaan johdatteleva oppiaine, sillä uskonnoilla on valtava vaikutus maapallolla, mitä ei sekulaarista suomalaisesta näkökulmasta aina ymmärretä. Sen tulee olla moniuskontoinen. Toisin sanoen oppiaine, joka toteuttaa positiivista uskonnonvapautta ja uskontodialogin henkeä … Vastaavasti on perehdyttävä humanismiin ja muihin ’uskonnottomiin’ katsomuksiin välttäen vastakkainasettelua.”
Hän puolustaa nykyisen mallin kehittämistä ja oman uskonnon opetuksen periaatetta, jolloin ”jokainen oppilas tuo luokkahuoneeseen omat katsomukselliset lähtökohtansa ja/tai oman uskontonsa – yhteinen katsomusaine olisi tällöin ikään kuin nykyisten oman uskonnon opetuksen eri ryhmien ’telakoituminen’ pysyvästi yhteen, mukaan lukien elämänkatsomustieto.”
Komulainen painottaa, ettei vähemmistöjen näkökulmaa saa unohtaa. ”Katsomusaineiden järjestäminen on väistämättä vähemmistöpolitiikkaa. Useimmat uskonnolliset vähemmistöt pitävät tärkeänä nykyistä oman uskonnon opetusta.”
_ _ _
Itse ajattelen, että uskontoihin ja muihin katsomuksiin tutustuminen on tärkeää yleissivistävässä koulussa. Sen tulisi tapahtua lapsen ikävaiheen oppiminen huomioon ottaen omasta uskonnosta/katsomuksesta alkaen, jolloin oma uskonnollinen tausta tulee tutuksi ennen muiden uskontojen ja katsomusten esittelyä.
Opetusministeriön aloitteessa perusteet yhteisen katsomusaineen puolesta lähtevät liikkeelle opetuksen järjestämisen ongelmista. Oman uskonnon opetusoikeuden mahdollistaminen kolmen oppilaan ryhmälle on järjestelyjen kannalta ollut varmaankin liian pieni.
Oliko tällä katsomusten tasa-arvoa korostavalla, mutta käytännön kannalta haasteellisella ratkaisulla tarkoituskin johtaa tilanne siihen, että päädytään yhteiseen katsomusaineeseen?
Oman uskonnon opetus voisi hyvin jatkua, kun ryhmän minimikoko rajataan esimerkiksi kuuteen tai kymmeneen oppilaaseen. Tällöin pätevien opettajien saaminen olisi helpompaa.
Lienee realismia, ettei kaikille vähemmistöille saada järjestettyä yleisessä kouluopetuksessa heidän haluamaansa oman uskonnon opetusta. Siksi uskonnon opetuksesta vapautumisanomukset, kotiopetus ja uskonnollisten yhdyskuntien antama oma opetus tulevat varmaankin lisääntymään. – Mutta ei todennäköisesti niin paljon kuin yhteisen katsomusaineen vuoksi tapahtuisi?
Yhteinen katsomusaine saattaisi osaltaan lisätä painetta uskonnollisten koulujen perustamiseen vastavaikutuksena liian sekulaarille koululle? Siksi oman uskonnon opetuksen säilyttäminen ainakin alaluokilla, (kun opetusryhmään löytyy kunnasta 6/10 oppilasta) voisi johtaa vähemmistöjen parempaan integroitumiseen yleiseen kouluun.
Oma kysymyksensä on katsomusaineen sisällön mahdollinen poliittinen säätely riippuen hallituksen kulloisestakin väristä. Jo oppiaineen nimeäminen katsomusaineeksi eikä uskonto-oppiaineeksi voi lisätä painetta erilaisten, kiistanalaistenkin katsomusten ja eettisten näkemysten sisällyttämiseen osaksi opetuskokonaisuutta.
Uutissuomalainen kysyi kaikkien luterilaisten piispojen kantaa asiaan ja heistä viisi vastasi (ESS 3.4.). Useat heistä haluavat kehittää nykyistä uskonnon opetusta yhteisen oppiaineen suuntaan ja säilyttää oman uskonnon opetus alakouluissa sekä osin yläkouluissa, jotta lapsille vahvistuu oman uskonnon mukainen identiteetti ennen muihin uskontoihin ja katsomuksiin tutustumista.
Koska yhteen pitää käytännössä niputtaa evl uskontotieto ja et sekä monen vähemmistöouskonnon tieto, edessä on kyllä aikamoinen soppa. Tavallaan kaikki kun ovat häviäjiä: ”oma uskonto” sekä et. Periaatteessa voi käydä sekä niin, että et menettää sisältöjä mutta yhtä hyvin sisältöjä menettävät väistämättä myös uskonnot. Evl (ja ort sekä katolinen usko) voivat tietyllä tavalla korostua Suomen historian voimasta, mutta ainakaan islamia ja humanismia ei voida sivuuttaa. Lisäksi voi kysyä, säilyisikö uuden katsomusaineen tuntimäärä nykyisellään vai joutuisiko se luovuttamaan asemiaan jollekin toiselle aineelle.
Jos saamme valita jonkin selkeän uskonnonopetuksen tavoiteen, niin se auttaisi aika paljon tämän kysymyksen ratkaisussa.
Jos tavoite on siinä, että kukin lapsi saa oman uskontonsa mukaista opetusta, niin olemme pulassa. Uskontoja arvioidaan olevan noin 10 000. Pääuskontoja vain 7.
ET- opetus on pojinmiltaan ateistista. Mitenkähän sen ja uskonnonopetuksen yhteistyö sujuisi ?
Melko selvää on se että, jos kaikki uskonnot yhdestetään saman katon alle, niin mistään uskonnosta tai filosofiasta ei kyetä saamaan kovinkaan selkeää kuvaa. Luulisin, että opetuksen tavoitteen ainakin pitäisi olla se, että koulun jälkeen kyenisi elämään itsenäisesti monimuotoisessa yhteiskunnassa ja löytämään siinä selkeän identiteetin itselleen. Samalla antamaan tilaa eritavalla uskoville.
Pekka P. Kuten ehkä tiedät, tiettyjä osia ET:n ja evl uskonnon kursseista on pidetty yhdessä, koska ne ovat niin samanlaisia. (Mitä on hyvä elämä).
Isoimmat erot et:n ja evl uskonnon välillä ovat siinä, mitä alakoulun puolella käydään läpi. Yläkoulun puolella et:ssä käydään läpi uskonnottomuuden perusteita ja uskontokritiikkiä sekä suppeasti maailmanuskonnot. Uskonnossa käydään läpi Raamatun ja kristinuskon pääsuuntausten keskeinen sisältö ja raamatuntulkinnan perusteita sekä maailmanuskonnot. Käytännössä kysymys on nykyään nimenomaan uskontotiedosta.
Yllättävän hyvin pääasioita voidaan tiivistää selkeästi. Mutta jos ajatellaan, että koko kristinusko pitää esittää yhtä lyhyesti kuin islaminusko (kuten et:ssä tehdään) on aika selvää, että paljosta joudutaan karsimaan. Siinä missä evl uskonnossa kerrotaan esimerkiksi luterilaisen kirkon sakramenteista ja niiden merkityksestä et:ssä ei muistaakseni edes käytetä sanaa sakramentti vaan puhutaan uskonnollisista menoista, jotka kuuluvat kristinuskoon.
Oman uskonnon opetus pois alakoulusta. Ei pieni lapsi osaa erottaa tuosta noin vaan faktan, myytin, legendan ja ylipäänsä erilaisten kertomusten eroa. Riippuu liikaa opettajasta ja hänen maailmankuvastaan, miten esim. uskonnolliset tarinat ja uskomukset esitetään. Nousiko Jeesus kuolleista? Siis oikeesti? Ratsastimme Muhammad taivaisiin? Siis oikeesti? Siispä katsomusopetus pois alakoulusta ja yhteinen katsomusaine kaikille alkaen yläkoulusta. Uskonnolliset yhteisöt saavat opettaa miten lystäävät, niin kuin ihmisoikeuksien julistus artiklassa 18 antaa ymmärtää.
Lauri Frosti, provosoitpas oikein kunnolla! Kiitoksia siitä. Olen itse ollut (valitettavasti!) 10 vuotta Steinerkoulun oppilas. Meille luettiin yksi vuosi satuja, toinen vuosi eläinsatuja ja pyhimyslegendoja. Kolmantena vuonna oli vuorossa Vanha testamentti (Haavion legendaarisen kirjan Opettaja kertoo… pohjalta) ja neljäntenä Kalevala. Viidennellä oli vuorossa taru Krishnasta (rinnakkaisluokalla Ramajana). Joissakin tilanteissa luettiin aika karmiviakin satuja, olisiko ollut Steinerin itsensä mysteerisatuja.
Hyvä puoli tässä oli tietysti mielikuvitus ja tavallaan laaja yleissivistys. Mutta kun taustalla oli antroposofinen missio uskontohierarkiasta ja sen pyrkimys viestittää lapselle, että sadun ja todellisuuden välinen raja on liukuva, kuva muuttuu näin jälkikäteen arvioituna.
Katsomusaineen opetus pitäisi minusta kyllä aloittaa jo alakoulusta: ratkaisevaa on juurikin opettajan tapa esittää asiat. Pointtihan on nimenomaan siinä, että ilman tiettyjen avainkertomusten tuntemusta vaikkapa kristinuskon uskontotieto muuttuu abstraktiksi. Kriittinen ajattelu tunnetusti kehittyy iän myötä.
Tässä opettajan tavassa onkin sitten koko ongelman ydin. Alakoulussa kukin opettaja joutuu itse uskontotunnit pitämämään ja väksin hän siinä välittää myös oman asenteensa uskontoa kohtaan. Tämä asenne on pohja, joka yläasteella ja lukiossa lapsilla on.
Innostavana ja kiinnostavana uskonto ja usko voidaan tuoda esiin vain sen opetuksessa, joka itse kokee opetuksen mielekkäänä. Pakkopulla on aina pakkopullaa.