Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Elia, Helsingin luterilainen piispa Teemu Laajasalo ja katolisen kirkon piispa Raimo Goyarrola vastasivat (HS 17.3.) Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän aloitteeseen (HS 12.3.) yhteisestä katsomusaineesta toteamalla, että ”Yhteinen katsomusaine altistaisi päättäjät, suunnittelijat ja opettajat jatkuvaan aineen sisältöjen neuvotteluun ja taisteluun siitä, onko jokin uskonto riittävästi vai liikaa esillä.”
Samoin heidän mukaansa ”Yhteinen katsomusaine sivuuttaa sekä vähemmistöjen oikeudet että lasten kehitysvaiheen huomioimisen. … Alakoulussa täysin perinteistä irrotettu tapa tarkastella katsomuksia ei ole lapselle helposti omaksuttava. Pelkkä eri katsomusten luetteleminen voi viedä lapselta oikeuden ikätasoiseen ja elämykselliseen oppimiseen… Dialogi muiden katsomusten kanssa edellyttää oman katsomuksen tuntemista.” He toteavat, että yhteisiä sisältöjä voisi toteuttaa lukioissa ja mahdollisesti osittain yläkoulussa.
Opetusministeri Anders Adlercreutz vastasi piispojen mielipiteeseen toteamalla (HS 20.3.), että Suomessa opetetaan yli kymmentä eri katsomusainetta, mistä koituu käytännön ongelmia. Opetusta annetaan lisääntyvästi koulun ulkopuolella, kerhotiloissa ja moskeijoissa. Lisäksi monet opiskelijat anovat vapautusta koulun uskonnon opiskelusta. Lapsia jaetaan uskonnon perusteella eri ryhmiin. Opetusryhmissä ikäerot voivat olla suuria ja pätevien opettajien löytäminen voi olla vaikeaa. Myös opetuksen sisältöä on hankalaa seurata. Nykyisen opetuksen seurauksena oppilaille ei muodostu yhtenäistä käsitystä uskontojen ja katsomusten kentästä.
Dosentti Jyri Komulainen kirjoitti omalla Fb-sivullaan (21.3.) kaavaillusta katsomusaineesta: ”Yhteisen katsomusaineen tulee olla selkeästi uskontojen maailmaan johdatteleva oppiaine, sillä uskonnoilla on valtava vaikutus maapallolla, mitä ei sekulaarista suomalaisesta näkökulmasta aina ymmärretä. Sen tulee olla moniuskontoinen. Toisin sanoen oppiaine, joka toteuttaa positiivista uskonnonvapautta ja uskontodialogin henkeä … Vastaavasti on perehdyttävä humanismiin ja muihin ’uskonnottomiin’ katsomuksiin välttäen vastakkainasettelua.”
Hän puolustaa nykyisen mallin kehittämistä ja oman uskonnon opetuksen periaatetta, jolloin ”jokainen oppilas tuo luokkahuoneeseen omat katsomukselliset lähtökohtansa ja/tai oman uskontonsa – yhteinen katsomusaine olisi tällöin ikään kuin nykyisten oman uskonnon opetuksen eri ryhmien ’telakoituminen’ pysyvästi yhteen, mukaan lukien elämänkatsomustieto.”
Komulainen painottaa, ettei vähemmistöjen näkökulmaa saa unohtaa. ”Katsomusaineiden järjestäminen on väistämättä vähemmistöpolitiikkaa. Useimmat uskonnolliset vähemmistöt pitävät tärkeänä nykyistä oman uskonnon opetusta.”
_ _ _
Itse ajattelen, että uskontoihin ja muihin katsomuksiin tutustuminen on tärkeää yleissivistävässä koulussa. Sen tulisi tapahtua lapsen ikävaiheen oppiminen huomioon ottaen omasta uskonnosta/katsomuksesta alkaen, jolloin oma uskonnollinen tausta tulee tutuksi ennen muiden uskontojen ja katsomusten esittelyä.
Opetusministeriön aloitteessa perusteet yhteisen katsomusaineen puolesta lähtevät liikkeelle opetuksen järjestämisen ongelmista. Oman uskonnon opetusoikeuden mahdollistaminen kolmen oppilaan ryhmälle on järjestelyjen kannalta ollut varmaankin liian pieni.
Oliko tällä katsomusten tasa-arvoa korostavalla, mutta käytännön kannalta haasteellisella ratkaisulla tarkoituskin johtaa tilanne siihen, että päädytään yhteiseen katsomusaineeseen?
Oman uskonnon opetus voisi hyvin jatkua, kun ryhmän minimikoko rajataan esimerkiksi kuuteen tai kymmeneen oppilaaseen. Tällöin pätevien opettajien saaminen olisi helpompaa.
Lienee realismia, ettei kaikille vähemmistöille saada järjestettyä yleisessä kouluopetuksessa heidän haluamaansa oman uskonnon opetusta. Siksi uskonnon opetuksesta vapautumisanomukset, kotiopetus ja uskonnollisten yhdyskuntien antama oma opetus tulevat varmaankin lisääntymään. – Mutta ei todennäköisesti niin paljon kuin yhteisen katsomusaineen vuoksi tapahtuisi?
Yhteinen katsomusaine saattaisi osaltaan lisätä painetta uskonnollisten koulujen perustamiseen vastavaikutuksena liian sekulaarille koululle? Siksi oman uskonnon opetuksen säilyttäminen ainakin alaluokilla, (kun opetusryhmään löytyy kunnasta 6/10 oppilasta) voisi johtaa vähemmistöjen parempaan integroitumiseen yleiseen kouluun.
Oma kysymyksensä on katsomusaineen sisällön mahdollinen poliittinen säätely riippuen hallituksen kulloisestakin väristä. Jo oppiaineen nimeäminen katsomusaineeksi eikä uskonto-oppiaineeksi voi lisätä painetta erilaisten, kiistanalaistenkin katsomusten ja eettisten näkemysten sisällyttämiseen osaksi opetuskokonaisuutta.
Uutissuomalainen kysyi kaikkien luterilaisten piispojen kantaa asiaan ja heistä viisi vastasi (ESS 3.4.). Useat heistä haluavat kehittää nykyistä uskonnon opetusta yhteisen oppiaineen suuntaan ja säilyttää oman uskonnon opetus alakouluissa sekä osin yläkouluissa, jotta lapsille vahvistuu oman uskonnon mukainen identiteetti ennen muihin uskontoihin ja katsomuksiin tutustumista.
Hyviä näkökulmia tärkeään ja vaikeaan asiaan.
Yksi ongelma tässä on elämänkatsomustiedon ja uskontojen opetuksen yhdistäminen. Yksimielisyys vallinnee siitä, että tarvitaan tietoja maailmanuskonnoista ja siitä, että ainakin osa etiikan käsittelystä on kaikille uskonnoille ja et:lle yhteistä.
Sen sijaan olen kyllä huolissani siitä, että nykyisellään et ei anna opiskelijoilleen riittäviä tietoja uskonnoista. Lisäksi et:ssä korostuu uskontokritiikki (Yuval Harari, Richard Dawkins jne). Luulisin, että ainakin äänekkäin osa et:n puolustajista ajattelee, että uskontotiedon osuuden lisääminen uudessa katsomusaineessa on koko oppiaineen perusteiden vastaista. Tiedän, että nuoremmassa polvessa on niitäkin opettajia, jotka itse ovat et:tä opiskelleet ja jotka ajattelevat koko uskonto-oppiaineen olevan turhake. Heidän mielestään historianopettajat voisivat parilla oppitunnilla kertoa sen, mitä vaikkapa kristinuskosta tarvitsee tietää Euroopan keskiajan ja uuden ajan alun ymmärtämiseksi. Kun oma elämänkatsomus on tarpeeksi sekulaari, uskontojen tosiasiallista merkitystä voi olla vaikea hahmottaa.
Arvelen kyllä, että uusi yhteinen katsomusaine toteutuu tulevaisuudessa.
Jatkan vielä. Joka tapauksessa kristillisten kirkkojen pitäisi nyt tosissaan alkaa panostaa kristilliseen opetukseen. Olemme vuosisatoja tottuneet ajattelemaan, että koulun uskonnonopetus antaa suurin piirtein kaikille oppilaille kristinuskon perustiedot. Vähemmistöuskonnoilla on lisäksi omat tarpeensa. Mutta siinä vaiheessa, kun sekulaari paine kasvaa tarpeeksi suureksi, meille luonteva malli menettää merkityksensä. Prof. Kallioniemi ei ole ajanut uskonnonopetuksen uudistusta ilman perusteita.
Kiitos Marko kommenteista. Katsomusaineen ja uskonto-oppiaineen yhdistelmässä on juuri mainitsemasi erilaisten odotusten yhdistämisen hankaluus: Jotkut haluavat painottua sekulaariin filosofiaan, toiset näkevät juuri uskontojen perusteiden oppimisen merkityksen. Ehkä on vielä kolmaskin ryhmä, jolle katsomus voi merkitä eettistä elämänkatsomusta, esimerkiksi eläinperäisistä ruoka-aineista pidättäytymistä tai binäärisestä sukupuolijaosta luopumista sekä gender-ideologiaa. Miten yhdistää erilaiset odotukset samaan oppiaineeseen? Ei voida myöskään ennalta pois sulkea sitä, että Opetushallituksen tai Eduskunnan poliittiset voimasuhteet näkyvät yhteisen katsomusaineen painotuksissa.
Pekka S. Kirjoitin aiheesta itse asiassa myös kolumnin juuri ilmestyneeseen Kyrkpresseniin seurakuntamme vuorolla. Mainitsemasi riski on todellinen. Itse ajattelen, että yhteinen katsomusaine on tulollaan, perustellaan sitä tai nykyistä systeemiä miten tahansa. En ole erityisesti seurannut uusinta keskustelua, mutta hankkiessani opettajapätevyyttä parikymmentä vuotta sitten kohtasin yllättävän negatiivisia näkemyksiä koko uskonnonopetuksesta itseäni reilusti nuorempien opiskelijoiden taholta.
Kuitenkin yhteiskunnalle olisi hyödyksi, että koulussa saadaan riittävät perustiedot maailmanuskonnoista. Ei vähiten erilaisten fundamentalismien välttämiseksi. Oman uskonnon opetus alakoulussa voisi toimia uskontojen osalta, mutta et on hiukan toinen juttu. Koska sen koko idea on ”käytännöllinen ateismi” ja kaiken uskonnollisen tilalla on yleisinhimillinen etiikka. Koulun tehtävä ei ole (tai sen ei pitäisi olla) tehdä oppilaista kristittyjä, muslimeita tai ateisteja. Mutta parikin peruskoulun opettajaa on kertonut, että juuri et:n opiskelijoilta puuttuu täysin eurooppalaiselle identiteetille ja kulttuurille keskeisten raamatun kertomusten tuntemus. Mutta kun ainakin suurkaupungeissa kohdataan ”omien uskontojen” kirjo ja kirkon jäsenyystilastot laskevat tasaisesti, jotakin tulisi tehdä.
Jatkan vielä: Toteat, että ”Olemme vuosisatoja tottuneet ajattelemaan, että koulun uskonnonopetus antaa suurin piirtein kaikille oppilaille kristinuskon perustiedot.” Tämä on ollut yhtenäiskulttuurin anti ja siunaus, joka alkaa olla menneisyyttä, samoin kuin kotien uskonnollinen kasvatus. Seurakuntien päiväkerhot, pyhäkoulut ja rippikoulut paikkaavat kristinuskon tiedollisen ja elämyksellisen opetuksen aukkoja vain osittain.
Miten kirkot voisivat ”tosissaan alkaa panostaa kristilliseen opetukseen?” Kirkoilla on kosketuspintoja vain pieneen osaan lapsia ja nuoria. Toisin on esimerkiksi Englannissa ja Saksassa kristillisiä kouluja ja kirkkojen ylläpitämiä kouluja, joiden opetuksen korkea taso houkuttelee laajasti oppilaita. Tämä malli antaa oppilaille kristillisen uskon perustan, mutta johtaa myös lasten ja nuorten eriytymiseen koulujensa mukaan.
Pekka S. Olisiko realismia tunnustaa, että yhtenäiskulttuurille (evl uskonto) ja siihen liittyville poikkeuksille (=et, ortodoksinen ja katolinen uskonto sekä muut uskonnot) perustuva katsomusaineopetus ei enää ole tätä päivää?
Olisiko myös realismia tunnustaa, että tavoitamme kirkon omalla opetuksella vain ”pienen osan” lapsia ja nuoria? Paikallisia poikkeuksia tästä kyllä on. Ja sitten satsata siihen reilusti kristillisellä profiililla.
Kirkon ja seurakuntien ylläpitämien kristillisten koulujen malli voisi olla hyvinkin varteenotettava tie eteenpäin. Tosin kristilliset koulut nyky-Suomessa eivät taida olla erityisesti kirkkomme ns ylärakenteen suosiossa. Olen samaa mieltä eriytymisen vaaroista.
—
Kun aikanaan hain erinäisiä aineenopettajan virkoja ja sijaisuuksia (4 aineen pätevyyden paletilla ja reilun 10 vuoden seurakuntakokemuksen jälkeen) tie nousi aina pystyyn, kun tämä asia kävi ilmi. Vaikka CV:ssä oli muutakin ja olin saanut myönteistä palautetta juuri objektiivisesta otteesta. Vaikutti siltä, että pappia pidettiin enemmänkin aivopesun kuin opetuksen ammattilaisena. Juuri tällaiset oletukset voivat olla vaarallisia, kun uskonnonopetusta uudistetaan. Keskustelu tapahtuu liian usein vanhentuneiden mielikuvien ja tietojen pohjalta.
Yleisenteologian aineopintojen lopputyöni käsitteli uskonnonopetuksen kiinnostavuutta koulussa. Havaitsin siinä sen, että kiinnostuneisuus uskonnosta riippuu täysin siitä opetetaanko sitä kiinnostavalla tavalla. Elämyksellisyys ja omakohtainen kokemusellisuus on enesiarvoisen tärkeää, mikäli halutaan lasten kiinnostuvan uskonnosta. Ilman sitä uskonto koetaan melko tylsänä pelkkänä teoriana jolla ei löydy tarvetta lapsen elämässä. Alaluokilla ei ole varsinaista uskonnon opettajaa, vaan kukin opettaja pitää ne tunnit itse. Halusipa tai ei. Siitä nyt on jo aikaa reilusti kun tuon suoritin, mutta eiköhän systeemi ole tuossa suhteessa sama. Raamatunkertomukset tarjoavat oivallisen aineiston uskonnon opetuksen sisällöksi ja soveltamisen lasten uskonnonopetukseen. Samoin virret ja hengelliset laulut. Juuri näitä keskeisiä elementtejä pyritään nykyisin siirtämään syrjään. Siellä missä uskonnon opetus on elämyksellistä, niin siellä on myös kiinnostusta uskontoon. Kristillisessä uskossa juuri hengellinen elämä on oleellinen ja keskeinen osa sitä uskontoa. Se on siihen henkilökohtaisesti osallistumista. Se kun jätetään pois, niin jäljelle jää vain tyhjä kuori.