Syyllisyydellä on kristinuskon historiassa pitkä ja armotonkin historia. Sen syvyydellä on punnittu parannuksenteon aitoutta eikä ilman sitä voi tulla armosta osalliseksi.
Sukupolvi toisensa jälkeen on koetellut itseään: Onko synnintuntoni tarpeeksi lohduton? Tarvitsenko riittävästi Jumalaa? Messussa rippi ja synninpäästö ovat ehtona tai vähintään valmistajana ehtoollispöytään. Paaston violetti väri kertoo sekin katumuksesta.
Kun ensimmäistä kertaa messussa löin katolilaisilta opittuun tapaan nyrkillä rintaani ja toisten kanssa sanoin mea culpa, mea maxima culpa, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni, tuntui se kotiinpaluulta. Tunnistin pudonneeni syyllisyyspataan jo lapsuuteni lestadiolaisuudessa, jossa synti oli niin arkista ja väistämätöntä, että anteeksi piti pyytää ja anteeksi saarnata joskus montakin kertaa päivässä.
Katolisen kirkon synnintunnustuksen tapaan syyllisyys ei ollut vain minun ja Jumalan välinen, vaan myös toisille tunnustettava asia.
Ensimmäiset yhdeksänvuotiaan runoni katselivat Jeesusta ”verisnä aivan keskellä vaivan” ja tietenkin siksi, että minä olin ollut paha. Itku tuli, kun vanhan harmonin yksisormisäestyksellä veisasin Oi rakkain Jeesukseni tai Vieraalla maalla kaukana. Jo alakoululaisena seisoin teloituspaikalla ja tiesin osallisuuteni asiaan.
Puhdistautumisen riitti
Vasta myöhemmin ymmärsin, että synninpäästö oli puhdistautumisen riitti. Jumala kyllä armahti, mutta anteeksi piti pyytää. Se oli kuin käsienpesu ennen ruokapöytää, ettei paha leviä, ja kuin Israelin kansan leeviläisten paljut, joissa he kylpivät voidakseen astua kaikkein pyhimpään.
”Likatahra puseronliepeessä romahduttaa päivän ja likatahra sydämessä kokonaisen elämän.”
Juutalaisuudesta siirtyi varhaisille kristityille kysymys puhtaasta ruuasta, josta sittemmin on tullut ihan oma uskontonsa.
Emme siis eroa joukosta. Likatahra puseronliepeessä romahduttaa päivän ja likatahra sydämessä kokonaisen elämän. Puhtauden vaatimus ja sen saavuttamisen riitit ovat tärkeä osa kaikkia tuntemiani uskontoja.
Siitä tulee ongelma vasta, jos ei osaa sovittaa sitä yhteen sen kanssa, että pahan määrä ei puunaamalla muutu. Me luterilaiset tiedämme, että olemme simul iustus et peccator, aina syyttömiä ja aina syyllisiä, yhtä aikaa puhtaita ja likaisia. Kysymys on linsseistä, joiden läpi Jumala ihmisyyttämme katselee.
Katumuksen tyylilajit
Kirkollisessa syyllisyyskulttuurissa pelkkä synnin tunnustaminen on vuosisatojen mittaan todettu riittämättömäksi. Elokuvista olen oppinut, että laiminlyönnistä saattaa selvitä kymmenellä Ave Marialla, mutta pahasta teosta joutuu kuuraamaan kokonaisen pylväskäytävän.
Kiitos rikkaiden tekemien syntien ja niitä hyvittävän anteliaisuuden, vanhat kirkot ovat täynnä unohtumattomia taideaarteita. Köyhät ovat korvanneet rahalahjat pyhiinvaelluksilla, joita ei ennen aikaan tehty elämän merkityksen löytämiseksi vaan syntien sovittamiseksi.
”Syyllisyys ja häpeä menevät sekaisin. Enää ei erota, oliko kyse siitä, mitä tein, vai siitä, millainen olen.”
Ranskalaiset katoliset maallikkojärjestöt eivät suotta ole ottaneet nimekseen pénitents, katujat. Nykyään ne ovat kaventuneet kirkollisia perinteitä kannatteleviksi hyväntekeväisyysjärjestöiksi, mutta aikanaan ne syntyivät samasta paineesta sovittaa paha tekemällä hyvää. Synnintunto rakensi sosiaalisen järjestelmän, joka piti huolta köyhistä, orvoista, leskistä ja sairaista.
Toisilla katuminen ja anteeksipyytäminen ovat niin verissä, että se näkyy jumalasuhteen lisäksi myös heidän ihmissuhteissaan. Kynnysmaton ja tiskirätin virka on heille tuttu. Syyllisyys ja häpeä menevät sekaisin. Enää ei erota, oliko kyse siitä, mitä tein, vai siitä, millainen olen.
Sellaista herkkyyttä on kirkossa osattu kaikkina aikoina käyttää väärin. Siksi on pakko kysyä: hengellinen väkivaltako viritti lapsuuden synnintuntoni kyyneliin asti? En ole koskaan ajatellut niin.
Jeesuksen kärsimykseen eläytyminen oli päinvastoin elämäni ensimmäinen empatiakoulu. Minua liikutti pienen sydämeni juuria myöten sellainen rakkaus, joka antaa henkensä toisen puolesta. Siinä priiskunut veri ei herättänyt minussa pelkoa vaan myötätuntoa ja vastarakkautta.
Ihmisen paikka
Kuulun siis niihin, joiden synnintuntoa ei ole tarvinnut herätellä. Puoli ikää on päinvastoin mennyt sitä toppuutellessa. Siksi minulle toimi erityisenä evankelistana tavallinen entisen kotiseurakuntani pastori, joka tapasi aloittaa synnintunnustuksen sanoilla ”Otamme nyt ihmisen paikan ja tunnustamme…”.
Mitä hän ihmisen paikan ottamisella tarkoitti, en tiedä, mutta minulle se tarkoitti sitä, että tunnustaisin synneistäni suurimman, sen, että kuvittelen itsessäni olevan jumalanvikaa. Että astuisin alas korokkeelta, jolle olen noussut toisia arvioimaan.
Mutta kaltaiselleni syyllistyjälle ihmisen paikan ottaminen tarkoittaa myös sitä, että lasken rimaa ja annan asioiden olla. Kaikki ei ole minun vastuullani. Minun ei tarvitse yltää, riittää eikä pelastaa.
Opetettiinko meille rippikoulussa tosiaan, että synti erottaa meidät Jumalasta ja lähimmäisestä? Eikö synnittömyys erota meidät vielä varmemmin?
Jumalan ja toisen ihmisen lähelle pääseminen vaatii minulta vain sen, että suostun ihmiseksi.
Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 4/26.
Lue myös muita Kaisa Raittilan kolumneja:
Kolumni: Uskontunnustuksessa liityn toivoon, jota epäonnistuneet kirkot ovat varjelleet
Kolumni: Mitä se Raamattu nyt taas sanoo
Ilmoita asiavirheestä