Kotimaa-lehden pääsiäisnumerossa (4/2026) raamatuntutkijat ja kolumnistit toteavat kristinuskon elävän tai kuolevan suhteessa Kristuksen ylösnousemukseen. Ilman sitä jää jäljelle vain yleisuskonnollisuutta. Toisiaan kommentoiden todetaan vaaraksi Jeesuksen jääminen viisaan elämänopettajan rooliin. Todetaan, että kristinuskon tulkinnan ongelmiin ei kuitenkaan ole tarjolla yhtä ainoata ylivertaista ratkaisua. Inhimillisellä tasolla usko on muuttuvaa. Sitä lähestytään enemmän kysymysten kuin ajatuksellisten väittämien avulla.
Lehden pääsiäisnumero haastoi, arvioi, asetti vastakkain, pysähdytti. Lehden tärkeisiin haastatteluihin, kolumneihin ja artikkeleihin, inhimillisiin ymmärtämisyrityksiin on tärkeää palata. Varsinkin, kun eräs haastattelu asettaa koskettavalla tavalla lukijan elämän ja kuoleman teoreettisen rajan sijasta niiden todelliselle rajalle, alttiiksi kivulle, pelolle, heikkoudelle.
Kuolevan potilaan kysymys sairaalapapille kymmenien vuosien aikana on ollut, uskooko tämä kuoleman jälkeiseen elämään. Kysymys ei ole ohitettavissa yhdellä sanalla, ei uskontunnustuksellakaan.
Potilaan vuoteen äärellä avautuu kahden ihmisen elämänhistoria, mitä avoimemmin ja rehellisemmin, sitä merkittävämpi kohtaaminen on. Ollaan hiljaisuuden, ei puhumisen varassa. En muista potilaan kysymysten juurikaan koskeneen ylösnousemusta. Kysytään, onko rajan takana toinen todellisuus, onko siellä joku vastassa. Kuka? Rakas edesmennyt? Jeesusko? Sitä harvoin kysytään.
Sotilaspapit ovat kertoneet kuolevien sotilaiden puhuneen äidistä, kuolleesta tai elossa olevasta. Hänestä, jonka kautta on tullut tähän maailmaan, hänestä, jolta sai hoivaa, jos niin oli ollut. Sairaanhoitajalotta muisteli kuolevaa sotilasta, jonka äiti oli hylännyt aivan pienenä. Hän oli huutanut äitiä kaikkein kovimmalla äänellä.
Elämänmatka kaiken kattavasta yhteydestä eroon, poismenemiseen. Jos lähestyvä kuolema voidaan jakaa toisen ihmisen, omaisen, hoitajan, sairaalapapin kanssa, voi näiden kahden ihmisen yhteys muodostua kuolemassakin jatkuvaksi yhteydeksi, kaikkein täydellisemmäksi inhimilliseksi yhteydeksi.
Usko muuttuu toivoksi, selviytymisyritykseksi rajan yli, ylösnousemukseksi.
Markku Nieminen
sairaalapastori (el), psykoterapeutti