Sekä Päivi Räsänen että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat kantavat syvää huolta kirkon tulevaisuudesta. Molemmilla on sama perusmotiivi: säilyttää kirkko merkittävänä suomalaisessa yhteiskunnassa ja pitää kansankirkko koossa – ettei se hajoa sisäisesti eikä menetä otettaan ihmisiin.

Erot tulevat näkyviin siinä, miten he ymmärtävät kirkon tehtävän ja ongelmien ratkaisun.

Päivi Räsänen näkee kirkon ajautuneen moraaliseen sekasortoon. Hän nostaa esiin abortin, homoseksuaalisuuden, sukupuolikysymykset ja perheen hajoamisen – asioita, joissa kirkko on hänen mielestään hiljentynyt tai vetäytynyt.

Hänen toimintansa on reaktiota siihen, että kirkko ei enää opeta selkeästi. Hän haluaa palauttaa kirkolle sen vanhan, moraalisesti kirkkaan äänen, joka ohjasi yhteiskuntaa vielä silloin, kun arvopohja oli yhteinen.

Räsäsen vahvuus on rohkeus sanoa asiat ääneen. Heikkoutena on kuitenkin se, että painopiste siirtyy helposti ulkoiseen moraaliin – ja legalismin vaara kasvaa. Lisäksi lähellä hänen ajatteluaan olevilla Jumalanpalvelusyhteisöillä on oma sudenkuoppansa: ne kääntyvät helposti sisäänpäin, katsovat ylhäältä päin muita ja madaltavat rimaa juuri niissä asioissa, joissa itse tuntevat olevansa “parempia”. Näin kristinusko voi muuttua suljetuksi klubiksi, jossa armo jää vain omille.

Piispat taas lähtevät siitä, että kirkon tärkein tehtävä on pysyä yhtenäisenä ja kaikkia kokoavana. He korostavat hyväksyntää, yhteiselämää ja dialogia – jyrkät kannanotot vältetään, ettei kukaan tunne itseään ulkopuoliseksi.

Tämän linjan seurauksena usko ja moraali ovat osittain eriytyneet: kirkon opetus heijastaa yhä enemmän enemmistön ajattelua kuin Raamatun sanaa. Kirkko kutsuu ihmisiä mukaan, mutta harvemmin kutsuu parannukseen.

Erityisesti vaikeimmista yhteiskunnan haasteista (kuten sukupuoli- ja seksuaalikysymyksistä) puhutaan pehmeästi tai vältellään kokonaan – juuri siksi, että yhteys on prioriteetti.

Piispojen vahvuus on rauhan ja yhteyden vaaliminen. Heikkoutena on relativismin ja moraalisen hämärtymisen vaara: laki ja evankeliumi eivät enää kohtaa ihmistä terävästi.

Yllättävää on, että molemmissa linjoissa on sama perusongelma: evankeliumin ydin hämärtyy. Todellinen evankeliumi koostuu kahdesta osasta: ensin laki paljastaa syntisyyden ja murtaa itsepetoksen, sitten evankeliumi kutsuu turvautumaan Kristukseen. Kutsu on sama kaikille – heteroille ja homoille, “hyville” ja “huonoille”: tehkää parannus ja seuratkaa Kristusta.

Lutherin mukaan ihminen ei pelastu ilman lain herätystä ja evankeliumin lohdutusta. Jos laki ei murra, hän ei näe tarvetta Vapahtajalle. Jos evankeliumi puuttuu, hän jää lain alle ilman toivoa. Usko ei ole kasteen automaattinen turva, vaan elävä luottamus Kristukseen.

Nykypäivän kansankirkko on liukunut pois reformaation ytimestä: luottamus Kristukseen on korvattu luottamuksella kasteeseen ilman henkilökohtaista uskoa, laki ja evankeliumi on vaiennettu.

Seurakunnissa hengellinen rima on madaltunut, vaikeita asioita vältellään.

Näin Räsänen ja piispat edustavat kahta vinoumaa: Räsänen korostaa moraalia (riskinä legalismi), piispat hyväksyntää (riskinä laittomuus).

Molemmat yrittävät pelastaa kirkkoa – toinen kiristämällä moraalia, toinen lisäämällä hyväksyntää – mutta kumpikaan ei täysin tavoita evankeliumin syvintä ydintä.

Lopullinen jännite: halu pelastaa kirkko johtaa piispoilla totuuden pehmentämiseen ja Räsäsellä totuuden esiin tuomiseen, mutta usein rajallisesti. Kristuksen rima on korkeampi: kuole itsellesi, seuraa Kristusta ja elä uskosta – ei pelkästä moraalista eikä ihmisten hyväksynnästä.

Emme voi väheksyä Päivin merkitystä. Tilanteessa, jossa piispat ovat olleet hiljaa, Päivi Räsänen on sanonut, että Jumalan sana on se perusta, johon voimme luottaa.

Mutta uskon, että meidän pitää laajentaa näkyämme kirkosta. Kirkko ei pelastu, jos yritämme pelastaa kirkkoa, vaan se syntyy sinne, missä kaksi ja kolme seuraa Kristusta.