Venezuelalaisen Ximenan tarina

Tässä blogissani kerron teille venezuelalaisen 42 vuotiaan “Ximenan” tarinan. Nimi on turvallisuussyistä muutettu.

Jokin aika sitten Ximena lähetti minulle sähköpostia. Hän oli kirjoittanut pitkän tarinan itsestään ja elämästään nyt ja ennen Chavezin ja Maduron valtakautta. Ximena toivoi, että voisin kertoa hänen tarinansa, koska hänen mukaansa kukaan ei tiedä eikä ketään ei kiinnosta venezuelalaisten tavallisten ihmisten elämä ja kärsimys. Poliitikot puhuvat vain ytimensä menettäneistä ideologioista ja tilanteen ratkaisemisesta väkivalloin. Mutta minä en voi kertoa hänen tarinaansa, hänen on kerrottava se itse. Tässä siis hänen kirjoituksensa.

 

Emme tienneet mitä meillä oli, ennen kuin menetimme sen

Anteeksi juttuni titteli, joka vaikuttaa halvalta saippuasarjalta, en vain koskaan olisi uskonut että olen jonain päivänä tällaisessa tilanteessa. Yritän kirjoittaa kepeästi, jotten itkisi kirjoittaessani.

Olen 42-vuotias venezuelalainen nainen, syntyisen keskiluokkaisesta perheestä. Isäni oli opettaja ja äitini kotirouva. Minulla on kaksi sisarusta, olen heistä keskimmäinen.

Vuonna 2000 valmistuin liiketoiminnan hallinnon maisteriksi, saaden kurssini parhaat arvosanat. Valmistumiseni jälkeen aloitin riskien ja vakuutusten maisterinopinnot. Työskentelin samanaikaisesti opettajana yliopistolla ja yliopiston akateemisena koordinaattorina, kolmen vuoden ajan. Olen aina pitänyt opettamisesta.

Ennen kuin sain lapseni, tein opettajan töitä ja työskentelin vakuutusyhtiössä. Tehtävänäni oli vakuutusten laatiminen ja palkkani riitti kunnolliseen elämään. Saatoin matkustella kotimaassa ja joskus jopa ulkomailla sekä säästää rahaa. Minulla oli henkivakuutus, terveysvakuutus ja jopa autovakuutus. Saatoin käydä elokuvissa, syödä jäätelön kun halusin, käydä kahviloissa ystävieni kanssa sekä retkeillä ilman että se vaaransi talouteni.

Vuoteen 2011 mennessä hallitus oli jo aloittanut yritysten kansallistamisen. Tämä koski myös vakuutusyhtiötä, jossa työskentelin. Jäin työttömäksi. Kaiken kukkuraksi olin raskaana. Venezuelan kansaneläkelaitos ei maksanut työttömyyskorvausta, koska kansallistaminen oli hallituksen määräys.

Myös mieheni oli vakuutusvirkailija, ja niinpä päätimme perustaa yhdessä oman vakuutusyrityksen. Näin saatoin tehdä töitä kotona ja hoitaa samalla lastani. Meillä meni melko hyvin taloudellisesti eikä meiltä puuttunut mitään; meillä oli ruokaa, maksoimme laskut ajallaan ja lapsemme oli aamupäivät yksityisessä päiväkodissa.

Vuonna 2014 ollessani toista kertaa raskaana, mielenosoitukset, julkisten palvelujen, kuten veden, sähkön ja kaasun, jakelukatkot ja turvattomuus olivat jo arkipäivää. Taloudellinen ahdinko alkoi tuntua, ja menetimme suurimman osan asiakkaistamme. Vakuutukset eivät enää olleet venezuelalaisten prioriteetti, vaan rahat käytettiin ruokaan ja pakollisten maksujen maksamiseen.

Peruselintarvikkeiden ja lääkkeiden hankkiminen oli lähes mahdotonta. Etsiessäni tarvikkeita eri puolilta kaupunkia tai käydessäni neuvolassa, jouduin usein hyppimään palaneiden renkaiden yli ja raivaamaan tieni rojua täynnä olevien katujen läpi.

Vuonna 2016 miehelläni todettiin Zika-virus. Virus johti Guillan Barrén syndroomaan, joka halvaannuttaa, sekä aivotulehdukseen. Hän vietti 9 päivää teho-osastolla. Ongelmana oli, että vaikka meillä oli sairausvakuutus ja hän oli yksityisellä klinikalla, lääkkeitä ja hoitotarvikkeita ei vain ollut saatavilla.

Jouduin etsimään lääkkeitä ja hoitotarvikkeita mustasta pörssistä, kuin mikäkin hulttio. Koska hinnat olivat taivaissa, eikä vakuutus riittänyt kuluihin, jouduin myymään paljon omaisuuttamme. Sairaus oli meille uuden elämän alku, mutta ei hyvässä mielessä. Jouduimme myymään auton, huonekalut ja kaiken mahdollisen arvokkaan tavaran mitä omistimme maksaaksemme lääkäri- ja hoitokulut.

Mieheni parani osittain, mutta joutui käymään vuoden erilaisissa hoidoissa. Hänellä on edelleen mm. muistiongelmia. Vaikka mieheni parani vähitellen, minä vaivuin masennukseen, joka kesti kuukausia.

Samaan aikaan kun yritin itse toipua masennuksestani, maan tilanne huononi dramaattisesti ja taloudellinen kriisi löi täysillä vasten kasvoja. Mieheni oli edelleen huonossa kunnossa, olimme työttömiä, ilman omaisuutta, ilman autoa, ilman asiakkaita.

Elokuussa 2017 olimme jo valmiita muuttamaan vanhempieni luo ja laittamaan lapsemme julkiseen kouluun. Mutta Jumalalla oli toinen suunnitelma ja sain töitä Valencian luterilaisesta kirkosta lapsityön parissa. Muiden auttaminen palautti minut itseni elämään.

Viime vuosi on ollut tähän mennessä huonoin Venezuelan kansalle sekä minulle, mutta työni ja perheeni ovat voimavarani ja tuovat iloa elämääni.

Venezuelan tilanne on tällä hetkellä niin kaoottinen, että sitä on lähes mahdotonta kuvailla. Vaikka minulla on onneksi tällä hetkellä työ, työmatkat ovat kuitenkin suuri riski, sillä ainoa tapa päästä töihin on roikkua kuorma-autojen lavalla tai kävellä pitkiä matkoja turvattomilla teillä. Jos jollakulla on vielä auto, haasteena on löytää bensaa ja vara-osia ja pitää auto turvassa, sillä joka kulmassa on varkaita jotka käden käänteessä vievät renkaat, akut ja muut auton osat.

Ruuan löytäminen hallituksen säännöstelemillä hinnoilla on lähes mahdotonta. Voi olla, että ruokaa tai muita tuotteita, joita on sillä hetkellä saatavilla, joutuu jonottamaan kolmekin päivää. Näin sitä joutuu miettimään joka kerta, mennäkö töihin vai jonottamaan ruokaa.  Ne, joilla on vielä jotain omaisuutta tai sukulaisia, jotka lähettävät rahaa ulkomailta, voivat ostaa tuotteita mustasta pörssistä tavallisille ihmisille saavuttamattomaan hintaan.

Yhtenä esimerkkinä maan kärsimästä hyperinflaatiosta on se, että viime kuussa minimipalkka oli 1500 bolivaria ja yksi kilo jauhoja maksoi 600 bolivaria mustassa pörssissä. Jonottamalla 2 päivää, kilon jauhoja sai 120 bolivarilla. Tosin jonottaminen ei takaa, että saa tuotteen, sillä niitä ei riitä kaikille.

Vettä tulee, jos tulee, kaksi kertaa viikossa, sähkön jakelu on katkonaista, kaasua ei saa, internet toimii silloin tällöin ja julkista liikennettä ei ole. Pankkiautomaateissa ei ole rahaa ja jos on, niistä saa nostaa vain 100 bolivaria kerralla. Jos pankilla on rahaa, ja jos jaksaa jonottaa, sieltä voi nostaa 500 bolivaria päivässä. Toisaalta 500 bolivarilla ei saa ostettua edes jauhopussia. Kukaan ei kuitenkaan enää hyväksy pankkikortteja maksuvälineenä. Mustasta pörssistä käteistäkin saa, mutta siitä joutuu maksamaan kolminkertaisen hinnan. Korruptio, keinottelijat ja lahjonta ovat vallanneet maan.

Miljoonat ihmiset ovat paenneet taloudellista ja poliittista ahdinkoa. Taloudellinen ahdinko aiheuttaa myös sosiaalisia ongelmia. Prostituutio sekä rikollisuus ja väkivalta ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Perheet hajoavat, kun vanhemmat lähtevät muihin maihin etsimään työtä ja lapset jäävät isovanhemmille. Joissain tapauksissa, vanhemmat ovat joutuneet jättämään pienet lapsensa yksin. Joskus koko perhe lähtee, mutta isovanhemmat joutuvat jäämään ja selviytymään yksin. Jokaisesta perheestä joku on lähtenyt.

Yliopistot ja valtion koulut ovat tyhjillään, ja niiden ennen niin kukoistavat rakennukset on ryöstetty ja hävitetty maan tasalle. Kenelläkään ei ole varaa opiskella, eikä valtiolla ole varaa maksaa opettajien palkkoja. Kaikki yrittävät löytää edes jotain hanttihommia syödäkseen ja selvitäkseen arjesta.

Turvattomuus ja väkivalta ovat arkipäivää. Ulkona ei voi kantaa koruja eikä puhua puhelimessa, sillä rosvoja on joka paikassa. Ja vaikka ei olisi mitään arvokasta mukana, kuka tahansa voidaan pahoinpidellä ja jopa tappaa. Kunnioitus elämää kohtaan on kadonnut.

Eivätkä ihmisiä ryöstä vain rikolliset. Poliisit, sotilaat ja kansalaisvahdit ovat osa mafiaa ja huumekauppaa. Mekin olemme kokeneet sen. Saatuani töitä, ostimme vanhan auton, jotta pääsisin turvallisemmin töihin. Se kuitenkin varastettiin. Auto löytyi seuraavana päivänä ilman renkaita ja akkua. Jotta saisimme automme takaisin, jouduimme lahjomaan paikallispoliisin ja syyttäjän. Sekä rikolliset että julkinen hallinto ryöstivät meidät.

Virkistys ja vapaa-ajan vietto ystävien kesken on jäänyt menneisyyteen. Ennen vietimme aikaa ystävien kanssa, istuimme iltaa ja joimme kahvia (maidon ja sokerin kera!). Nykyään juhlimme, jos meillä on sähköä ja jos saamme jäätelön, jonka jaamme useiden kesken.  Ennen juhlimme syntymäpäiviä ja joulua ja valmistimme perinneherkkuja, nykyisin kierrämme kirpputoreja löytääksemme edes jotain käyttökelpoisia vaatteita tai pikku lahjoja lapsillemme. Miten voisimme edes kuvitella ostavamme joulunkinkun, kun se maksaa yli 3400 boliviaania eli kahdesti minimipalkan verran?

Palkkani ei riitä perheemme elättämiseen, mutta teemme mieheni kanssa mitä tahansa lisätöitä. Työni maksaa myös lasteni koulutuksen luterilaisessa koulussa sekä antaa lääkkeitä ja maksaa lääkärikulut. Vaikka olenkin yksi onnekkaista, jolla on työ, saamme myös ruoka-apua kirkolta. Se on ollut minun ”ylpeydelleni” kova isku.

Olen koulutettu ihminen, ja työni takasi minulle ennen peruselämänlaadun. Olen työskennellyt 17 vuotiaasta lähtien ja olen aina ollut itsenäinen. On ollut vaikea oppia saamaan, sillä minä ja perheeni emme ole koskaan aiemmin tarvinneet taloudellista tukea keneltäkään. Emme olisi ottaneet sitä edes vastaan.

Kriisin osuessa kohdalle on ihmisiä jotka selviytyvät. Monet venezuelalaiset tekevät ihmeistä selvitäkseen päivästä toiseen. Joskus en itsekään ymmärrä, kuinka sen teemme. Luulen, että minä olen yksi selviytyjistä. Henkisesti pahin on ohi, nyt kun minulla on töitä ja taloudellisesti, no en ole koskaan ollut materialisti. Tärkeintä tällä hetkellä on yrittää hoitaa lapset, niin etteivät he kärsisi liikaa tilanteesta. Välillä olen meinannut luovuttaa lasteni takia ja paeta maasta heidän kanssaan. Olen kuitenkin päättänyt jäädä, tehdä työni ja auttaa muita mahdollisuuksieni mukaan. Se on minun tapani taistella maani puolesta.

Työssäni Venezuelan luterilaisessa kirkossa tuemme toisiamme ja yritämme pysyä positiivisina, iloisina ja rauhallisina selvitäksemme arjesta. Se ei ole aina helppoa, mutta etenemme päivä kerrallaan jakaen taakkamme.

Toivon, että kertomukseni auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin Venezuelan todellisuutta ja selviytymistaisteluamme.

Jumala teitä ja meitä siunatkoon.

 

Riikka Leskinen

Kirkollisen työn koordinaattori, Latinalainen Amerikka

 

Seinämaalauskuva, jonka tekstissä lukee: ”Vedetön, sähkötön, turvaton, työtön, sairaalaton, varastoton, katoton, ruuaton, oikeudeton… Olemme häpeämätön maa.” Kuva: Riikka Leskinen.

 

Missioblogi
Missioblogihttps://felm.suomenlahetysseura.fi/
Missioblogi on moniääninen blogi, josta voit lukea kuulumisia kirkosta ja lähetystyöstä eri puolilta maailmaa. Sen kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseuran tai sen yhteistyökumppanien työntekijöitä, jotka tuovat terveisiä etelän kasvavista kirkoista, ilonaiheista, ongelmista ja teologisesta keskustelusta sekä uskon, toivon ja rakkauden työstä kehittyvissä maissa. Tuoreimman Missioblogin on kirjoittanut Suomen Lähetysseuran yhteisöasiantuntija Mikko Pyhtilä.