Jaro Karkisen historiikkisarjan viides osa on suomalaiselle lukijakunnalle erityisen kiinnostava, sillä se sisältää nyt myös Martti Lutherin käynnistämän reformaation ajan – toki nyt eniten Roomasta nähtynä. Reformaation kuohunta järisytti Eurooppaa ja paavien rauhaa teoissa ja muissa toimissa. Olen rukoillut ettei uskosi sammuisi käsittelee paavit Leo X:stä Clemens XIV:een tai pontifikaatit vuodesta 1513 vuoteen 1774.

Tämän niteen paavit kirjoittaja on jakanut kolmen laajan pääluvun alle: Särkijöitä ja korjaajia (1513–1585), Barokkia ja absolutismia (1585–1667) ja Hitaan himmenemisen vuosisata (1667–1774).

Tarkasteltavana ajanjaksona kaikkein mahtavimpien paavien aika oli jo takanapäin. Mutta tarkastelussa on nytkin silti monia Rooman piispoja, joiden vaikutus historiaan oli eittämättä suuri: olihan 1500-luku paitsi reformaation ja Länsi-Euroopan uskonnollisen pirstaloitumisen aikaa, myös löytöretkien ja katolisen kirkon muille mantereille levittäytymisen aikaa.

Reformaatio ei ollut Martti Lutherin kirkonkiroukseen asettaman Leo X:n (1513–1521) ainoa ongelma, mutta siitä taiteita suosinut, suurvaltadiplomatian, Italian sotien ja Saksan keisariuden kysymyksien keskellä virkaansa hoitanut erittäin vaikutusvaltainen paavi ainakin protestanttisissa maissa kuitenkin parhaiten muistetaan.

Heikkona paavina muistetun Clemens VII:n (1523–1534) aikana reformaation leviäminen Rooman harmiksi jatkui. Englanti ja Ruotsi irtaantuivat hänen aikanaan katolisesta Euroopasta.

Juristitaustainen Gregorius XIII (1572–1585) tunnettiin hurskaana ja asioihin paneutuvana hallintomiehenä. Hänen aikanaan reformaation ja katolilaisuuden taistelun päänäyttämänä oli Ranska. Hieronyyminsä paavi jätti katolisissa maissa 1582 käyttöön otettuun gregoriaaniseen kalenteriin.

1600-LUVULLA KÄYTIIN Saksassa 30-vuotinen sota, johon paavitkin sekaantuivat. Westfalenin rauhassa 1648 uudelleen betonoitu Euroopan kirkollinen jakautuminen oli silti jo peruuttamaton tosiasia, johon Roomassakin oli sopeuduttava. Ja toki maailmassa ja katolisessa kirkossa tapahtui kovin paljon muutakin. 1700-luvulle tultaessa alkoivat valistusaika, maallisen vallan lujittuminen ja maailmantalouden muutokset yhä enemmän murentaa paavien valtaa.

Eri tavoin keskeisistä tai muistettavista paaveista pitkien vuosisatojen aikana voidaan mainita esimerkiksi merkittävä Rooman rakentaja Paavali V (1605–1621), Galileo Galilein tapauksesta muistettu Urbanus VIII (1623–1644), ottomaanien Unkarista ja Balkanista häätämiseen osallistunut ja Britanniaan katolista restauraatiota toivonut Innocentius XI (1676–1689), Espanjan perimyssotaa varonut ja Kiinan keisarin kanssa tuhoisin seurauksin riitaantunut Clemens XI (1700–1721) tai jesuiittajärjestön kieltänyt ja paavinistuimelle paikkaa uudenlaisessa valistushenkisessä Euroopassa etsinyt Clemens XIV (1769–1774).

JARO KARKISEN kynänjälki on jälleen sujuvaa ja aiheensa haltuun ottavaa. Kirja tarkastelee paaveja monipuolisesti, yksityiskohtaisesti ja kriittisesti. Se tuo esiin Pietarin istuimen haltijoiden loiston ja rappion, valot ja varjot, monenlaiset veijarit ja pyhimykset, kovat ja keskinkertaiset nimet. Lähde- ja kirjallisuusluettelot sekä hakemistot ovat huolellista työtä.

Kuten tämän kirjasarjan aikaisemmissakin osissa on myös viidennen osan kuvitus loistelias ja erinomaisella tavalla osa kerrontaa.

Lue myös:

Kirja-arvio: Tymäkkä ja tiivis pakkaus usein väärin ymmärretyistä ristiretkistä

Kirja-arvio: Kuinka herätyksen tuulet puhalsivat — Kolmiosainen historiikki pureutuu herätyskristillisyyden vaiheisiin