Jumalan läsnäoloa ei Jyrki Koiviston kokemuksen mukaan tarvitse koskaan etsiä kaukaa. Hän kokee Jumalan puhuttelevan, kun hän rauhoittuu hiljaisuudessa. Se onnistuu parhaiten metsässä.

‒ Metsän lepäävä hiljaisuus asettuu itseenikin ja levottomuuteni alkaa rauhoittua.

Koivisto on kappalainen Ylöjärven seurakunnassa, jossa hän on työskennellyt vuodesta 2002 saakka. Jumalan läsnäolo tuntuu hänestä siltä, ettei hän ole kadoksissa, vaan Luojansa käsissä. Samalla herää kunnioitus siitä, että on samaa tekoa kuin kaikki muu luotu.

‒ Jumalan läsnäolo on kaikissa ihmisissä, samoin kuin luonnossa. Kyse on siitä, olenko virittynyt vastaanottamaan ja kuulemaan sen.

Rakkaimpia metsiä Koivistolle on hänen lähimetsänsä Teivaalanharjulla Ylöjärvellä. Harjualue on ollut tärkeä hänen elämässään yli 20 vuotta, eli siitä saakka, kun hän muutti Ylöjärvelle. Koivisto hakeutuu usein kävelemään sinne. Hän tervehtii esimerkiksi puuta, joka kaatui niihin aikoihin, kun hän tuli Ylöjärvelle. Laho puunrunko on elämää täynnä.

Metsässä kulkeminen on Koivistolle luonnon tarkkailua ja rukoilua, eli asioiden aistimista ja niiden ottamista hiljaisen rukouksen piiriin.

Metsä on auttanut Koivistoa, kun hänellä on ollut vaikeita aikoja. Kun hän joitain vuosia sitten sairastui, hän kävi metsässä päivittäin. Se rauhoitti, koska huomion vei kesän lähestyminen, kuten maasta nousevat kasvit.

‒ Kun lähtee metsään, hetken päästä huomaa, ettei ajattele enää itseään, vaan katsoo ja näkee jotakin muuta. Se on minulle vapauttava kokemus.

TOISINAAN KOIVISTO kävelee kotoaan Ylöjärven kirkolle Teivaalanharjun kautta. Jos hänellä on tekeillä teksti tai saarna, metsä auttaa häntä siten, että ajatukset alkavat elää ja hahmottua. Myös käveleminen on siinä tärkeää.

‒ Minun pitää saada kävellä, ja metsässä käveleminen on parasta.

Koiviston luontosuhteen pohja on lapsuudessa. Hän on kotoisin eteläpohjalaisesta kylästä, jonka läpi virtaa joki. Siellä hän perusti kaverinsa kanssa intiaaniheimon. Kaverukset tekivät joenrantaan leirin ja kolusivat metsiä. Asiaan kuului intiaanien elämäntavasta lukeminen ja asusteiden tekeminen.

‒ 6-vuotiaasta 11-vuotiaaksi asti elin vahvasti sitä elämää. Siinä leikissä ja elämäntavassa luonto oli olennainen.

Koivisto arvelee leikin alkaneen osittain sen takia, että hänen isänsä kuoli.

‒ Isä oli alkoholisoitunut, ja kun hän kuoli, äiti jäi yksin neljän lapsen kanssa. Olin pieni poika ja vähän pihalla tilanteesta. Intiaanileikkien elämäntavasta sain rohkeutta. Tavallaan varustauduin elämää varten sellaisilla tavoilla, jotka koin niissä intiaanimielikuvissa voimakkaina.

Isän kuoleman aikoihin myös kirkosta tuli Koivistolle tärkeä paikka.

‒ Kirkon piirissä toimivat ihmiset tukivat meitä. He rukoilivat perheemme puolesta ja auttoivat meitä.

15-vuotiaana Koivisto pääsi seurakunnan järjestämälle, ensimmäiselle vaellukselleen. Vaellukset tulivat tärkeiksi hänelle monien vuosien ajaksi.

LUONTOON HAKEUTUMINEN on Koivistolle tärkeää myös yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Koivisto on ollut pappina vaellusrippikouluissa ja metsäkirkoissa. Hän kuuluu Luonto ja hiljaisuus -toimintaryhmään. Ryhmä järjestää seurakunnassa erilaisia
luontoon liittyviä tapahtumia, muun muassa retkiä, joissa tutustutaan puihin ja lintuihin. Viime keväänä oli myös retki, jonka aikana tehtiin lintulaskentoja seurakunnan METSO-suojelualueilla.

‒ Mielestäni tärkeintä on lähteä liikkeelle luontoon, koska silloin luonto on läsnä ja vaikuttaa meissä. Luoja myös puhuu meille ja puhuttelee meitä luonnon kautta.

Koivistolle luonto ei tarkoita vain paikkaa ihmisten olemiselle, vaan luonto on aktiivinen osa yhteisöjä, joissa elämme.

‒ Olemme niin monilla tavoin, luomisesta saakka, sidoksissa luontoon. Meillä on hengellisiä tekstejä, jotka kertovat, että elämänyhteys on yhteinen. Ihminen ei ole kaiken määrä ja mitta, vaan luotu suhteeseen muuhun luotuun.

Siksikin luontoon kannattaa tutustua. Koiviston mielestä ihminen, joka on auki luonnon suuntaan – kuuntelee, katselee ja koskettaa luontoa sekä antaa luonnon myös opettaa itseään – on viisas. Talvisella Teivaalanharjulla hän pohtii, miten luonto opettaa meille myös sen, että olemme pohjimmiltamme yhteisöeläjiä, monikaan meistä ei pärjää yksin. Koivisto katselee puita ja muita lumisia kasveja.

‒ Nuo ovat päästäneet irti kukoistavasta ajasta. Osa on kokonaan lakastunut, kuollut ja maatumassa. Niistä tulee uutta maaperää ja elämää muille. Osa kasveista selviää pimeästä ja kylmästä ajasta, niillä on edellytyksiä siihen.

Hän näkee ihmisten elämässä samankaltaista kulkua.

‒ Olen 57-vuotias ja mielestäni tässä iässä tarkoitukseni on olla maaperää tuleville sukupolville. Tarkoitan, että ajatukseni ja elämäntapani olisivat sellaisia, että ne kannattelisivat tulevienkin sukupolvien elämää.

KOIVISTO PALAA usein paitsi metsään, myös joihinkin kirjoihin. 17-vuotiaana hän löysi isovanhempiensa kirjahyllystä Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Dag Hammarskjöldin Kiinnekohtia. Kirjasta hän oivalsi, että viisaus ei koskaan ole kenenkään omaa, vaan rakennamme sitä muiden ajatusten ja kirjoitusten avulla.

‒ Kirjat ovat osa yhteisöäni. Lukemalla pääsen lähelle toisen ihmisen sisäistä maailmaa, josta voin oppia paljon.

Koiviston luontosuhteeseen on viime vuosina tullut uusi sävy. Hän haluaa olla suojelemassa luontoa ja käyttää siihen liittyvään toimintaan yhä enemmän aikaa.

‒ Näen, että myös seurakunnissa ja koko kirkon tasolla on kiire tehdä enemmän luontokadon ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Haluan olla siinä toiminnassa mukana, koska se läpäisee isosti sitä, mitä ajattelen hengellisyydestä, kirkon elämästä ja uskosta.

Viime vuosina Koivisto on antanut aikaa lukemiselle, koska toimintaan luonnon ja ilmaston suojelemiseksi tarvitaan koko ajan lisää ymmärrystä ja tietoa.

‒ Tutkimusten kautta avautuu mielenkiintoisia näkökulmia luontoon ja ympäristöön. Vaikka asiat ovat välillä raskaita, ajattelen että tieto on ennen kaikkea apunamme. Haluan edistää sitä, että kirkko tekee myös ruohonjuuritasolla yhteistyötä tiedeyhteisöjen kanssa ja käyttää tutkimustietoa hyväksi ympäristötyössään.

Liityn niihin, joiden mielestä ekokriisin juurisyy on ihmisen hengellinen ja henkinen kriisi.

YLÖJÄRVEN SEURAKUNNAN ympäristötyöryhmä, johon Koivisto kuuluu, on edistänyt seurakunnan metsien suojelua. Ylöjärven seurakunnalla on vajaa 400 hehtaaria metsää, josta valtaosa on talousmetsää. Koivisto kertoo, että seurakunnan metsissä pyritään harjoittamaan nykyisin vahvan kestävyyden metsätaloutta. Metsissä on suojelun lisäksi lisätty luonnonhoitotoimenpiteitä, jotka vähentävät metsätalouden metsäekosysteemille aiheuttamia haittoja. Yksi tällainen keino on metsiin jätettävän lahopuun määrän lisääminen.

‒ Luonnonsuojelu nousee oikeastaan lähimmäisen rakkaudesta. Ajattelemme tulevia sukupolvia ja rakastamme heitä ennakkoon. Huolehdimme siitä, missä kunnossa haltuumme annettu lähiluonto jää seuraaville sukupolville.

Seurakunnan metsistä 54 hehtaaria on suojeltu METSO-ohjelman kautta.

‒ Se säilyy luonnontilaisena metsänä tuleville sukupolville.

Koivisto haluaa mennä seurakuntalaisten kanssa metsään myös siksi, että luontoon tutustuminen herättää usein halun suojella sitä. Hänen mielestään on tärkeää, että seurakunnissa ympäri Suomea järjestetään toimintaa luontoympäristössä. Toiminta on esimerkiksi pyhiinvaelluksia, metsäkirkkoja, retkiä ja leirejä.

‒ On tärkeää liikkua luonnossa ja opetella tuntemaan sitä. Luonnolla on kasvot ja kaikilla lajeilla on kasvonsa. Jos unohdamme kasvot, toimimme tavalla, joka aiheuttaa ongelmia.

Koivisto näkee, että mikäli emme opettele tuntemaan luontoa, haluamme yleensä vain hyötyä siitä. Näemme luonnon pelkästään resurssina ja raaka-aineena.

‒ Liityn niihin, joiden mielestä ekokriisin juurisyy on ihmisen hengellinen ja henkinen kriisi. Se, että olemme korottaneet itsemme suhteessa toisiin ihmisiin ja lajeihin korkeammalle kuin olisi ollut syytä.

Luonnonsuojelu nousee oikeastaan lähimmäisen rakkaudesta. Ajattelemme tulevia sukupolvia ja rakastamme heitä ennakkoon.

SITÄ, MITEN Koivisto ajattelee ja toimii, voidaan kutsua ekoteologiaksi. Koivisto arvelee, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua ei kuitenkaan enää puhuta ekoteologiasta.

‒ Ajattelen, että tämä on silloin olennainen osa teologiaa. Etuliitettä tarvitaan tänä aikana, jossa ymmärryksessämme paitsioon jäänyt perussuhde, nostetaan takaisin esille

Koivisto muistuttaa, että luonto ja luomakunta ovat olleet kristinuskon ytimessä aina, vaikka viime vuosisatoina luomakunnasta on puhuttu kapeammin, ihmisiin keskittyen.

‒ Viimeisimmän parin sadan vuoden aikana olemme olleet innoissamme tekniikan kehittymisestä. Myös siinä, kuinka puhumme kristillisestä uskosta ja Jumalasta. Luomakunta on osittain sen takia jätetty sivuun.

Koivisto ei koe olevansa kovin hyvä haaveilemaan. Hän kuitenkin luottaa siihen, että elämä kantaa, koska se on kantanut tähänkin asti.

Hän haluaa olla auki elämälle, aistia tarkemmin sitä mitä ympärillä on ja pysähtyä kohtaamiensa ihmisten, eläinten, kasvien sekä tilanteiden äärelle.

‒ Läsnäolo on tärkeää. Siitä käsin asiat yleensä lähtevät virtaamaan.

Lue myös:

Totuususkovaisuus on pahinta, ajattelee kirkkoherran työn jättänyt Merja Hermonen

Raimo Mäkelällä ei ole jumalakuvaa, mutta sanoja Jumalasta on

Ilmoita asiavirheestä