Punaisten ja valkoisten sanomalehtikirjoittelua ei ollut aiemmin tarkasteltu yhtäaikaisesti. Se sai propagandan ja sensuurin tutkimukseen erikoistuneen kulttuurihistorioitsija Helena Pilkkeen tarttumaan aiheeseen. Sanomalehtien sisällissota -kirja ilmestyi syyskuussa (Vastapaino 2025). Kirjassa uskonto ja kirkko eivät tule rajaussyistä juuri esille, muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Pilke kuitenkin etsi aineistostaan Kotimaan pyynnöstä tietoja niihin liittyen. Vuonna 1905 perustettu Kotimaa ei ollut mukana hänen kirjallisessa aineistossaan.
Venäjän tsaarin kukistuminen keväällä 1917 vaikutti Suomen ilmapiiriin, mikä heijastui osaltaan lehdistön kirjoituksiin. Pilkkeen mukaan marraskuun 1917 yleislakon jälkeen ei ollut enää paluuta normaaliin yhteiskuntarauhaan.
– Jakolinjat tulivat jo sääty-yhteiskunnan ajalta, mutta niiden syntymistä nopeutti modernin ajan tulo.
Suomi oli maatalousvaltainen, mutta teollistui kaiken aikaa. Elintaso nousi, mutta se ei kohdistunut kaikkiin. Yhteiskunnan turvaverkkoa ei käytännössä ollut. Pilke kertoo lehtien varoittaneen veljes- tai kansalaissodasta etukäteen.
– Elintarvikepula paheni vuoden 1917 aikana. Lehdistö kirjoitti surullisia tarinoita perheiden nääntymisestä nälkään, ja vaati senaatilta, virkakunnalta ja maanviljelijöiltä toimia. Lehdet pyrkivät tarjoamaan myös ratkaisuja, kuten ohjeita sienien keräämiseen.
SISÄLLISSODAN ALKAESSA tammikuun lopussa 1918 pohjoisessa lakkautettiin työväenlehdet, ja etelässä porvariston lehdet. Ihmisten tiedonsaanti kaventui entuudestaan. Valkoisten pääesikunnan julkaisema Valkoinen Suomi Vaasassa ja punaisten Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja Helsingissä ja Viipurissa tekivät Pilkkeen mukaan omilla alueillaan vahvaa sotapropagandaa.
– Molemmat kävivät vapaussotaa, vapaus merkitsi heille vain eri asioita.
Sotapropagandassa tyypillisiä keinoja, kuten vihollisten julmuuksien korostamista, omien voittojen liioittelua, vihollisen voittojen ja vihollisarmeijan vähättelyä, näkyi sisällissodan ajan lehdistössä hyvin selvästi.
– Esimerkiksi Mouhijärvellä tapahtuneeksi väitetty kirkkoherra Aksel Hjalmar Rönbergin ristiinnaulitseminen alttaritauluun oli täyttä valetta. Sitä ei tapahtunut, mutta vain muutama lehti julkaisi oikaisun uutisesta.
Punaisissa vaikutti myös vuonna 1906 perustettu, eduskuntapuolueenakin toiminut Suomen Kristillisen Työväen Liitto. Pilke muistuttaa, että työväenliikkeessä oli jyrkkä ja maltillinen siipi. Helsingissä Työmies yritti tasapainoilla niiden välillä. Kirkon ja valtion eroa ajava jyrkkä siipi pääsi valtaan sisällissodan aikana. Punaisten perustaman kansanvaltuuskunnan ajatuksena oli lopettaa uskonnonopetus kouluissa.
– Eivät kaikki työväenaatetta kannattaneet halunneet olla uskonnottomia. Kristillisessä työväenliikkeessä vaikutti aika montakin pappia, kuten vuonna 1945 Turun arkkipiispaksi noussut Aleksi Lehtonen.
SDP oli jo vuoden 1903 Forssan puoluekokouksessaan vaatinut ohjelmassaan uskonnon julistamista yksityisasiaksi. Pilke kertoo Savon Työmiehen päätoimittajan ja SDP:n perustajajäsenen Taavi Tainion kannattaneen kirkon ja valtion yhdessä pysymistä. Tunnetuin maltillisen siiven edustaja oli sodan jälkeen SDP:n puheenjohtajaksi noussut kansanedustaja Väinö Tanner (myöhemmin pääministeri). Myös teologian professori, kansanedustaja (myöhemmin arkkipiispa ja pääministeri) Lauri Ingman kirjoitti Uudessa Suomettaressa huhti-toukokuun vaihteessa, että ”eivät valtio ja kirkko muodosta toisilleen vastakkaisia inhimillisen elämän piirejä.”
Jyrkän siiven edustaja, poliitikko ja toimittaja Yrjö Sirola paheksui huhtikuisessa pääkirjoituksessaan tamperelaisessa Kansan Lehdessä kastamattomien lapsien ja kirkollista vihkimistä vailla olevien pariskuntien syrjimistä ja epäili ei-uskonnollisten jäävän huomiotta virkojen täyttämisessä.
VUODEN 1917 kiivaat keskustelut kirkon ja valtion erosta sekä uskonnonvapauslaista, joka astui voimaan 1923, jäivät Pilkkeen mukaan sotakirjoittelun- ja propagandan alle. Aiemmin ottivat yhteen saman kaupungin lehdet, kuten Helsingissä Työmies ja Uusi Suometar sekä Turussa Sosialisti ja Uusi Aura.
– Valtion ja kirkon ero ja uskonnonvapauslakikeskustelu vaimenivat myös sen takia, ettei kirkko tehnyt mitään asialle. Kirkolliskokous, joka oli tarkoitus kutsua vuoden 1918 alussa, siirtyi sisällissodan takia lokakuuhun.
Hieman ennen sisällissodan syttymistä Työmiehen artikkeli kyseli ”alkaako papisto matelemaan?”. Sen mukaan oli silmänlumetta, että papit olisivat tunnustamassa työväen pyrkimyksiä kirkon ja valtion eron lähestyessä. Tai se, että seurakunnat olisivat kohdistamassa toimintaansa köyhien keskuuteen ja työväen asuma-alueille.
Tammikuun lopussa sodan syttymisen jälkeen Sosialisti kohdisti sanansa työläisnuorisolle. Heidän tulisi harjoittaa kirkollisvastaista valistustyötä, kieltäydyttävä yleisesti noudattamasta kirkollisia seremonioita ja turvauduttava esimerkiksi kirkollisverojen maksulakkoon.
Valkoisesta Suomesta ei löytynyt Pilkkeen yllätykseksi jatkosodan rintamalehtien tavoin ainoatakaan hartauskirjoitusta. Kuhmoisten kappalainen ja Maalaisliiton kansanedustaja Antti Rentola kirjoitti maaliskuun puolivälissä otsikolla: ”Älkää tahratko lippuamme!” Hän tarkasteli sodan eettisiä sääntöjä ja kehotti käymään sotaa Jumalan nimessä.
Helmikuun lopussa oli Ilkka-lehdessä Rentolan kirjoitus ”Pyhä sota”, jossa hän muistutti pappeihin kohdistuneista punaisten sotarikoksista ja sanoi sodan olevan ”jumalalliseen järjestykseen perustuva esivallan miekan käyttö pahojen rankaisemiseksi”.
Työmies kirjoitti puolestaan maaliskuun alussa Rentolan olevan ”Jyväskylän teloituskaartin päällikkö” ja kertoi kyseisen kaartin vanginneen rauhallisia työläisiä ja kiduttaneen vankejaan. Myöhemmin lehti kirjoitti Rentolasta tulleen ”villi anarkisti, verenhimoinen paholainen, josta on isäntänsä Natsarealaisen tunteet kaukana”.
– On helpompi kohdistaa kritiikki, Antti Rentolan tapauksessa suoranainen vaino, yhteen ihmiseen. Se on ihmisten helpompi mieltää. On helpompi vihata jotain konkreettista kuin aatetta.
Vastapuolen epäinhimillistäminen on Pilkkeen mukaan muutenkin sotapropagandan keskeisempiä keinoja.
– Kun vihollisesta tehdään julmuri ja rikollinen, hänen kimppuunsa on paljon helpompi käydä kuin naapurin pojan.
Vastapuolen epäinhimillistämistä olivat myös kirjoitukset pappien murhista ja kirkkojen häpäisyistä. Niitä julkaisivat enimmäkseen porvarilliset lehdet, jotka käyttivät esimerkkeinä punaisten julmuuksista ja barbaarisuudesta.
VALKOISET VOITTIVAT toukokuussa kolme kuukautta kestäneen sodan. Oikeudenkäyntiuutisten sävynä oli, että paha saa palkkansa. Pilke pitää oikeudenkäynneistä kertovia uutisia merkittävinä kuolemantuomioiden langettamisen johdosta.
– Kuolemantuomioista kertominen valkoisten kenttäoikeuksissa oli erittäin vähäistä. Niistä saatettiin mainita tuomitun saaneen ansaitun rangaistuksen. Sekin oli omanlaistansa propagandaa, jossa korostui tuomitun pahuus ja syyllisyys.
Huhupuheet levisivät sisällissodan aikaan Pilkkeen mukaan sen takia, ettei oikeaa, tarkistettua tietoa ollut saatavilla. Sama päti talvi- ja jatkosodan vuosiin. Viranomaiset yrittivät suitsia huhupuheita, mutta ei se oikein onnistunut.
– Huhupuheet leviävät vielä helpommin nykyajassa, jossa on some, sekä mediaa ja vastamediaa. Jos joku taho tekee suomalaiseen yhteiskuntaan railoja, se on somekirjoittajat.
Pilke on parin tuttavansa kautta päässyt tutustumaan jonkin verran myös kristillisten piirien somekirjoitteluun.
– Näyttää siltä, että riiteleminen, toisten aliarvioiminen ja omien mielipiteiden omahyväinen esittely on kristillisissäkin piireissä helpompaa kuin rakentava keskustelu, hän arvioi.
Kirjansa myötä Pilke on pohtinut myös isoisäänsä liittyvää asiaa. Karttulan maatilalta seitsemästä veljeksestä yksikään ei lähtenyt sisällissotaan.
– Se osoittaa konkreettisella tavalla, ettei kansa jakautunut kahtia vaan kolmeen osaan. Valtaosa suomalaisista halusi pysyä puolueettomana ja poissa sodan vaikutuspiiristä.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä