Tänään maanantaina tulee kuluneeksi tasan 70 vuotta päivästä, jolloin Neuvostoliitto palautti pakkovuokraamansa Porkkalan alueen 26. tammikuuta 1956. Miehittäjän jäljet olivat ideologian mukaisia.
Kotiseudulleen palanneet ihmiset järkyttyivät näkemästään. Kirkoista oli tehty urheilusaleja ja elokuvateattereita, hautakivistä portaita. Kirkkonummen Pyhän Mikaelin kirkon restaurointi muuttui lopulta modernisoinniksi. Tärkeintä oli häivyttää miehityksen jäljet.
Yleisesti puhutaan Kirkkonummeen kuuluvan Porkkalan luovuttamisesta, mutta alue oli huomattavasti laajempi: suurin osa Kirkkonummesta, liki puolet Siuntiosta ja silloinen Degerbyn kunta. Kun tieto miehityksestä tuli syyskuussa 1944, evakuoimiseen jäi aikaa vain 10 päivää. Myös seurakunnat tyhjensivät nopeasti Kirkkonummen ja Degerbyn kirkot.
Kirkkonummen Pyhän Mikaelin keskiaikaisesta kivikirkosta haluttiin erityisesti suojaan kirkkotaide, Lennart Segerstrålen (1892–1975) lasimaalaukset sekä R.W. Ekmanin (1808–1873) maalaama alttaritaulu Kristuksen kirkastuminen vuodelta 1864.
Vasemmalla Kirkkonummen kirkko miehityksen päätyttyä 1956. Kuva: Sotamuseo
Oikealla Kirkkonummen kirkko tammikuussa 2026. Kuva: Esko Jämsä
Vasemmalla Kirkkonummen kirkko sisältä 1956. Kuva: Sotamuseo
Oikealla Kirkkonummen kirkko sisältä tammikuussa 2026. Kuva: Esko Jämsä
EVAKUOINTIIN OSALLISTUNUT taiteilija Segerstråle sydämistyi syvästi miehityksestä. Alttaritaulun kehykset jäivät kirkkoon, näihin raameihin taiteilija piirsi nopeasti protestin. Lähikaupasta löytämälleen pahville hän loihti hiilellä ison krusifiksin ja kirjoitti alalaitaan venäjäksi: ”Jeesus Kristus, kaikkien kansojen Vapahtaja.
Segerståle halusi, että Kristus hiilellä jätetään kirkon seinälle. Neuvostoupseerit käskivät suomalaisia polttamaan teoksen. Evakuointia hoitanut nuori kapteeni Per Duncker uhmasi käskyä ja rullasi teoksen piiloon. Ruotsalaiset lehtimiehet löysivät piilon ja häipyivät teos mukanaan. Kristus hiilellä oli kuuma provokaatio. Siitä saisi Ruotsin lehtiin räväkän jutun.
Toimittajat jäljitettiin hotelli Kämpistä. ”Kukaan ei lähde huoneesta ennenkuin taulu on meillä”, komensi evakuointipäällikkö Erik von Frenckell. Taulu saatiin takaisin. Toimittajia käskettiin vaikenemaan, he pitivät lupauksensa. Itänaapurille ei saanut paljastua, että teosta ei poltettu.
Pakkovuokrauksen myötä miehittäjä muokkasi seutua tarpeisiinsa. Kirkkonummen kirkosta tuli upseerikerho ja painisali, Degerbyn kirkko oli tanssilava ja elokuvateatteri. Hautausmaista tehtiin puistoja.
Miehitys päättyi tammikuun pakkasissa 1956. Seudulle palanneet ihmiset helpottuivat havaittuaan, että vuokralainen oli pitänyt kirkot lämpiminä. Rakenteet eivät tuhoutuneet, mutta kirkot olivat tyhjiä ja sotkuisia.
Eniten järkyttivät lumen alta keväällä paljastuneet hautausmaat. Niin Kirkkonummella kuin Degerbyssä hautakiviä oli viety portaiksi ja rakennustarpeiksi. Niitä löytyi vuosien jälkeenkin maastosta.
EDESSÄ OLIVAT usean vuoden korjaustyöt. Kirkkonummen kirkosta vastasi arkkitehti Olof Hansson (1919–1995), joka modernisoi keskiaikaisen kivikirkon sisustuksen. Rakennushistoriasta tehty laaja selvitys (arkkitehtitoimisto Okulus, 2019) kertoo, että Hanssonin näkemyksiä kritisoitiin. Toisaalta monikaan alueelle palannut ei jaksanut suuremmin miettiä, miten kirkkoa korjataan. Voimat menivät omissa pihapiireissä.
– Monet seurakuntalaiset kokivat, että kirkko on pahasti häväisty. Olennaista oli, että miehityksen jäljet häivytetään pois. Näin he pystyivät hyväksymään kirkon mittavat muutokset, kertoo Kirkkonummen seurakuntayhtymän projektikoordinaattori Paula Nikulainen.
Itsepäiseksi kuvattu Hansson rakennutti muiden muassa alttarin korokkeelle, jonne johtavat jyrkät portaat. Arkkitehti todisteli laajaa osaamistaan toteamalla, että Jumalan sana ei mene perille lattian tasolta. Tällainen saneeraus keskiaikaisessa kirkossa oli vielä tuohon aikaan mahdollista, koska suojelulainsäädäntö oli löysä.
Lennart Segerstrålen lasimaalaukset sentään palautettiin ikkunoihin. Myös R.W. Ekmanin alttaritaulu tuotiin takaisin. Tosin Kristuksen kirkastuminen tapahtuu nyt ristikirkon sivuseinällä, koska Hanssonin alttarilla ei ole taululle paikkaa.
Peruskorjaus valmistui vuonna 1959, mutta Segerstrålen hiilikrusifiksi pysyi piilossa vuosia. Porkkalan ”lahjoittajaa” ei saanut ärsyttää edes kirkkotaiteella. Kristus hiilellä nostettiin upseeri Dunckerin kätköistä kirkon seinälle vasta vuonna 1980 Kirkkonummen 650-vuotisjuhlan yhteydessä.
Myös vuonna 1932 valmistunut Degerbyn kaunis kivikirkko vaati mittavan remontin. Sen risti oli ammuttu alas ja rappauksia rapissut. Kirkko vihittiin uudelleen käyttöön vuonna 1958.
Vuosituhannen vaihteessa Degerbyssä vieraili miehitysajan asukas, venäläisupseeri Vladimir Borzov puolisoineen. He kävivät myös kirkossa, jolloin vaimo oli tokaissut: ”Täällähän me tanssimme paljon.”
NEUVOSTOSOTILAAT ASUIVAT perheineen vuosikausia täysin suljetulla vuokra-alueella. Kuolleisuus kertoo kehnosta terveydenhuollosta. Taudit ja onnettomuudet veivät ihmishenkiä. Miehittäjä hautasi kuolleitaan eri puolelle Porkkalaa.
Miehityksen päätyttyä Kirkkonummen miehet saivat karun tehtävän. Kaikki löytyneet haudat kaivettiin auki, ja vainajat siirrettiin yhdelle isolle hautausmaalle Upinniementien varteen.
Alueen matkailuoppaana toimiva siuntiolainen Hilkka Toivonen muistaa hautausmaan nuoruudestaan mystisenä paikkana.
– Ajoimme usein sen ohi ja mietimme, uskaltaako tuonne pensasaidan taakse edes mennä.
Toivonen muistelee, että venäläisestä hautausmaasta tuli julkinen puheenaihe vasta, kun ilmapiiri vapautui Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa. 2000-luvulla hän on oppaana vieraillut siellä matkailjoiden kanssa kesäisin. Sinne ei haudata enää ketään.
Haudattuja on 489. Kivet todistavat, että 184 näistä on lasten hautoja. Ylläpidosta huolehtii Suomen valtio, Kirkkonummen seurakuntayhtymä vastaa käytännön työstä. Venäläinen hautausmaa on Porkkalan miehitysajan koskettavimpia muistomerkkejä.
– Leikkaamme nurmet ja siivoamme roskat. Emme mainosta hautausmaata, koska Venäjän hyökättyä Ukrainaan sodan alussa hautakiviä sotkettiin. Onneksi ilkivaltaa ei ole enää viime aikoina tapahtunut, kertoo seurakuntamestari Reetta Lumijärvi.
Porkkala 1944–1956
Neuvostoliitto miehitti Porkkalan syyskuussa 1944 osana jatkosodan päättymisen raskaita rauhanehtoja. Karjalan alueluovutuksista ja sotakorvauksista oli jo sovittu, vaatimus Porkkalasta tuli Suomelle täysin yllätyksenä.
Virallisesti kyse oli alueen vuokraamisesta, tosin itänaapuri saneli kaikki ehdot. Suomelle oli kelvattava korvaukseksi nykyrahassa 200 000 euroa vuodessa.
Neuvostoliitto halusi alueelle sotilastukikohdan 50 vuodeksi, aina vuoteen 1994 saakka. 12 vuotta riitti itänaapurille ja se palautti Porkkalan ”tarpeettomana” 26. tammikuuta 1956. Tukikohdasta oli tullut sotilaallisesti vanhanaikainen ja neuvostotaloudelle kallis.
Porkkalan ”lahjallaan” Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan myös Suomen sisäpolitiikkaan. Palautus ajoittui Suomen presidentinvaalien alle. Itänaapuri toivoi J.K. Paasikiven jatkavan. Presidentiksi kelpasi myös pääministeri Urho Kekkonen.
Porkkalan palautus ja Kekkosen nousu presidentiksi symboloivat maiden halua kehittää rauhanomaisia suhteita. Palautuksen ehtona oli, että Suomi pysyi puolueettomana ja YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella.
Ilmoita asiavirheestä