Vuonna 1933 eduskuntapuolueeksi päässeen Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) toiminnassa oli mukana poikkeuksellisen monia pappeja. Erityisesti politiikkaan osallistuneiden IKL-pappien tarinaa kertoo väitöskirjassaan Sinimusta papisto Antti Malinen. Tutkimus kuuluu kirkkohistorian alaan, mutta se koskettaa myös aate- ja poliittista historiaa.
Tämän tutkimuksen pääluvuissa kartoitetaan IKL:n aatteellisia juuria sekä puolueen kolmea eri eduskuntakautta. Näiden suurten kokonaisuuksien sisällä käsitellään yksityiskohtaisesti, analyyttisesti ja temaattis-kronologisesti tutkimuksen varsinaisia kysymyksiä ja niiden osa-alueita.
IKL syntyi jatkamaan vuonna 1932 lakkautetun Lapuan liikkeen tavoitteita. Aatteellisesti sen arvopohjassa tärkeän osan muodostivat isänmaallisen kansallismielisyyden, marxilaisuuden vastustamisen ja maanpuolustusmyönteisyyden ohessa nuorisokasvatus sekä kristinuskon ja evankelis-luterilaisen kirkon aseman puolustaminen. IKL:llä oli myös työväenohjelma, mikä tähtäsi sosiaalisiin uudistuksiin.
IKL:n viiteryhmiä olivat myös Akateeminen Karjala-Seura ja suojeluskunta.
IKL:N SUHTEESTA Saksan ja Italian fasismiin on kirjoitettu paljon. Malisen tutkimuksen mukaan puolue joutuikin koko olemassaolonsa ajan tasapainoilemaan eurooppalaisen fasismin ja kotoperäisen linjansa välillä. Saksan tilanne kiinnosti, mutta nimenomaan IKL-papistossa suhteita Saksaan oli tutkimuksen mukaan vain vähän – poikkeuksena toki ainakin SS-joukoissa pitkälle edennyt Kalervo Kurkiala – ja lisäksi kansallissosialistinen, kristinuskon vastainen uskontopolitiikka herätti heissä huolta. Papiston keskeinen syy osallistua IKL:n toimintaan olikin erityisesti ateistisen marxilaisuuden torjunta ja kokemus Neuvostoliiton muodostamasta uhasta.
Tunnettuja eduskuntaan nousseita IKL-pappeja olivat Reino Alakulju, Elias Simojoki, myöhempi piispa Lennart Pietari Tapaninen, Yrjö Efraim Kivenoja, Arvi Malmivaara sekä Kaarlo Rietrikki Kares. IKL-papiston toiminta herätti julkisuudessa ajoittain myös kiihkeää keskustelua papiston ja politiikan suhteesta. Herätysliikkeistä IKL kosketti voimakkaimmin herännäisyyttä.
Kuinka suosittu IKL suomalaisen papiston keskuudessa oli? Asiasta on tutkimuksen mukaan vain arvioihta: papistossa kannatettiin IKL:n ohella etenkin kokoomusta ja maalaisliittoa.
IKL osallistui eduskuntavaaleihin kolme kertaa: 1933, 1936 ja 1939. Pappiskansanedustajia oli aluksi runsaasti – enimmillään 40 prosenttia koko eduskuntaryhmästä – mutta sittemmin pappien vaikutus IKL:ssä ja sen lehdistössä väheni. Viimeinen eduskunnassa ollut IKL-pappi K. R. Kares kuoli vuonna 1942.
IKL:N POLIITTINEN ja aatteellinen jälkimaine on synnyttänyt paljon intohimoista keskustelua. IKL-papiston ja ehkä koko puolueen aatemaailma edusti tutkimuksen mukaan kristinuskon varaan rakentunutta jyrkän antimarxilaista kansallisradikalismia, jonka taustalla oli fennomaanista konservatismia ja eurooppalaista fasismia.
Myös näistä syistä Malinen on tarttunut väitöskirjassaan monella tavalla kiinnostavaan ja ainakin joissakin kirkon ja yhteiskunnan lokeroissa edelleen myös kiihottavaan aiheeseen. Sinimusta papisto on kattava, uutta tietoa tuottava ja huolellisesti tehty tutkimus yhdestä Suomen poliittisen ja kirkkohistorian merkittävästä ja jälkiä jättäneestä vaiheesta.
Antti Jalmari Malinen: Sinimusta papisto. IKL-pappien maailmankatsomusten taustat ja heidän vaikutuksensa Suomessa 1932–1944. Väitöskirja, Teologinen tiedekunta, Helsingin yliopisto. Dissertationes Universitates Helsingiensis 440, 2025. 491 sivua.
Artikkelia on korjattu 4.2.2026 klo 15.06: IKL:stä tuli eduskuntapuolue 1933, ei 1930.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä