Kirkkoherra Juhani Saastamoinen on löytänyt turvan luonnosta, Jumalasta ja siitä, että on sinut itsensä kanssa. Iän myötä usko ei ole hänelle enää kipuilua tiedollisten kysymysten kanssa, vaan luottamusta hiljaisuudessa läsnä olevaan Luojaan. Talvisella kansallispuistoretkellä Kainuun ja Pohjois-Savon rajalla mieleen nousevat menneet ja tulevaiset.

Nurmeksen tuoreen kirkkoherran Juhani Saastamoisen suhde luontoon syntyi jo varhain. Ukki liikkui paljon luonnossa ja opetti hänelle hiihtämistä ja kalastamista. Saastamoinen asui lastenkodissa Lappeenrannassa. Sen pihapiirin läheisyydessä oli metsä, juoksuhautoja, bunkkeri ja Saimaan rantaa.

– Putosimme joka kevät jäihin matalassa rannassa. Saimme olla aika vapaasti. En muista, että meillä olisi ollut koskaan aikuista mukana.

Nuorena Lahden Vesijärven rantametsikössä oli kivi, josta Saastamoinen katseli järvelle puiden lomitse ja selvitteli ajatuksiaan. Metsä on aina ollut hänelle rauhoittumisen ja itsensä löytämisen paikka.

Talviretki kansallispuistoon

Lähdemme Juhani Saastamoisen kanssa talviretkelle Tillikkajärven kansallispuistoon Kainuun ja Pohjois-Savon rajalle. Mukana on myös vuoden vanha leonberginkoira Mökö. Se puhkuu intoa ja voimaa, kun saavumme talvisin kunnossapidettävälle Sammakkotammen pysäköintipaikalle.

Mökö on ihmetellyt ensimmäisenä talvenaan lunta ja nauttinut sen syömisestä sekä jää- ja lumipaakkujen kuljettamisesta. Se ei ymmärrä vielä täysin omaa kokoaan ja saattaa kiskaista yhtäkkiä.

Rautavaaran ja Sotkamon kuntien alueella sijaitseva Tillikkajärven kansallispuisto on perustettu vuonna 1982. Sen pinta-ala kaksinkertaistui vuoden 2023 laajennuksen myötä nykyiseen 72 neliökilometriin.

– Retkeily-sana on minulle hieman vieras. Olen tällainen luonnossa haahuilija. Menen metsään mielelläni, mutta retkeilyyn liittyy varustautuminen, ja siinä olen huono. Kun saan inspiraation, lähden. Varsinkin koiran kanssa tulee hyviä reissuja, Saastamoinen sanoo.

Kulkemisesta ilman tarkkoja suunnitelmia tuli Saastamoiselle tuttua jo perheen ensimmäisen leonberginkoiran Leetan kanssa. Rotuun perhe päätyi yhteisen pohdinnan myötä.

– Leeta vei sydämet. Emme miettineetkään muuta rotua sen jälkeen.

Päätämme nytkin edetä ilman tarkkoja suunnitelmia erämaisessa maastossa Uitonkierron rengasreitin suuntaan. Aamusta jatkunut lumisade lakkaa.

– Usein kuljen aika päämäärättömästi ja saatan nähdä jotain hyvin mielenkiintoista, on se sitten eläin, kasvi tai luonnon muodostuma. Saatan olla myös omissa ajatuksissani enkä huomaa yhtään mitään.

Reitillemme osuu useampia pitkospuita, osa liukkaita. Yhtäkkiä huomaamme Mökön hyppäävän kuralätäkköön ja myöhemmin kuraojaan. Se nauttii täysin siemauksin, eikä Saastamoinen estele.

– Mökö herättää hilpeyttä ja iloa, välillä kiukkua ja raivoa, kaikkia mahdollisia tunteita. Mökö on jännä yksilö ja sopeutunut meidän perheeseemme tosi hyvin. Se tulee mielellään rapsutettavaksi ja on enemmän perheenjäsen kuin luontokappale.

Historiaa ja historiattomuutta

Valtakunnallisesti arvokkaassa kulttuuriperintökohteessa Uiton kämpällä Saastamoinen on yöpynyt aikoinaan työporukan kanssa. Puiden uittaminen sai alkunsa alueella jo 1870-luvulla.

Keskellä Tillikkajärveä sijaitsee vuoden 1595 Täyssinän rauhan rajakivi. Kiveen kaiverretut Venäjän ja Ruotsi-Suomen tunnukset risti ja kruunu näkyvät myös kansallispuiston tunnuksessa.

Näihin historiallisiin kohteisiin emme nyt pääse tutustumaan aikataulusyistä.

Saastamoinen ei yleensä ryhdy mielellään yhdistämään historian tapahtumia nykyiseen maailmantilanteeseen.

– Olen aika lailla historiaton ihminen. Ajattelen jokaisessa ajassa olevan omat vaikeutensa. Vaikka niissä olisi samankaltaisuuksia, ei pidä tehdä hirveän pitkälle meneviä johtopäätöksiä aiemmista tapahtumista, hän pohtii.

– Vanhat sankaritarinat tai epäonnistumiset eivät välttämättä anna kovin hyviä vinkkejä siihen, miten nyt pitäisi olla ja elää.

Saastamoinen muistelee ylioppilaaksi kirjoittamisvuottaan 1983, jolloin ilmassa oli voimakasta ydinsodanpelkoa.

– Itänaapurissa oli melko kaoottista, kun Neuvostoliiton pitkäaikainen johtaja Leonid Brežnev oli kuollut vuotta aiemmin, ja oli monenlaisia muutoksia.

– Tässäkin ajassa on vakavia haasteita. Silti ajattelen, että suurimmat haasteet ovat nyt pitkällä tähtäimellä ympäristössä, kuten ilmastonmuutoksessa ja luontokadossa.

Elokuussa Tillikkajärven kansallispuistossa pidettiin vuorokauden mittainen Bioblitz-tapahtuma, jossa ammattilaiset ja harrastajat etsivät uusia lajeja. Ennakkoon alueelta oli tietoja 1 122 lajista, ja tapahtuman myötä määrä saatiin nostettua yli 2 000 lajiin.

– Luonto on monimuotoisempi, mitä me kuvittelemme. Silti pitää olla huolissaan luontokadosta. Kaikki toimet ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemiseksi sekä monimuotoisuuden edistämiseksi tuntuvat turhan hitailta.

Aihe pyörii Saastamoisen mielessä jatkuvasti. Hän ei esimerkiksi matkusta ulkomaille, koska ei pidä lentämistä omalla kohdallaan sopivana.

Ikä herkistää

Keskitymme verkkaiseen etenemiseen, jotta Mökö saa haistella, poiketa polulta ja tutkia luontoa rauhassa.

Juhani Saastamoinen on tällä hetkellä 61-vuotias.

– Olen alkanut miettimään ikää toisella tavalla kuin aiemmin. Elämä maistuu hyvältä, mutta olen tullut aiempaa tunteellisemmaksi ja itkuherkemmäksi. Menneisyydestä ja varsinkin lapsuudesta saattaa nousta mieleen asioita, joita en ole muistanut kymmeniin vuosiin.

Lapsuus ja nuoruus eivät olleet hänelle helppoa aikaa, eivätkä kokemukset opettajistakaan olleet hyviä.

– Useampi opettaja sanoi, ettei lastenkodin kasvatista voi mitään tulla. En onneksi tuhonnut itseltäni mahdollisuuksia. Nuorena mietin maailmasta vetäytymistä, erakkona elämistä. Mielessä kävi jossain vaiheessa myös luostariin meno.

Saastamoinen löysi tiensä kirkkoon. Hän kävi sunnuntaisin messussa ja sai lisäansioita pitämällä auki kolmena iltana viikossa Lahden Ristinkirkon kryptaa.

– Ajattelin herätysliikkeiden olevan 1800-luvun juttu. En tiennyt esimerkiksi herättäjäjuhlien olemassaolosta, Saastamoinen muistelee.

Jumala on läsnä sanattomuudessa

Opiskeluaikana Juhani Saastamoinen löysi tiensä körttien pariin. Hengellisyydessä hänelle on tullut olennaiseksi Jumalan huolenpito ja armoon luottaminen.

– Kipuilen hyvin vähän minkään tiedollisten ongelmien kanssa niin kuin nuorempana. Ajattelen, että jokaisella on oma usko. En missään nimessä halua mollata ketään. Sellaista en ole tunnistanut itsessäni koskaan, että ajattelisin oman uskonkäsitykseni olevan ainoa oikea. Minulla ei ole siihen tarvetta.

”Minua puhuttelee kovasti ajatus, että rukous on yksinkertaisuudessaan hengittämistä.”

Saastamoisen on helppo samaistua emerituspiispa Wille Riekkisen sanoihin ”oman uskon mukaan”. Saastamoinen haluaa kuunnella ja yrittää ymmärtää ihmisten käsityksiä.

Hän rukoilee päivittäin vaihtelevia määriä.

– Tunsin jossain vaiheessa huonoa omaatuntoa, jos nukahdin iltaisin rukoillessani. Sitten totesin, että sehän on kaikista parasta. Minua puhuttelee kovasti erilaisten hengellisten opastajien ajatus, että rukous on yksinkertaisuudessaan hengittämistä.

Hiljaisuus on muutenkin Saastamoiselle tärkeää.

– Luonnossa hiljaisuus puhuttelee. Kun teen paljon töitä sanojen kanssa, sanaton todellisuus on läsnä hiljaisuudessa. Se on minulle Jumalan läsnäolon paikka. Ympäristön hiljaisuus antaa sävyjä enemmän kuin omassa hiljaisuudessa oleminen.

Saastamoinen muistelee myös porukalla tehtyjä retkiä. Yhtäkkiä hän on saattanut huomata suolla istuessaan, ettei ole pitkään aikaan kuullut muita.

Vankkureista pois ja takaisin

Kun päätämme palata samaa reittiä takaisin, Mökö ei ole ollenkaan samaa mieltä. Se yrittää vetää toiseen suuntaan, mutta tyytyy lopulta omistajansa tahtoon.

Professori Jaakko Eleniuksen sanat vuoden 2007 Lahden herättäjäjuhlilla tekivät Juhani Saastamoiseen vaikutuksen. Elenius viittasi herännäisvaikuttaja Arvi Logrénin käyttämään vertaukseen, jossa Kristus pelastaa syntisen ihmisen. Vanginkuljettaja vie vankia vankkureilla Vaasan linnaan. Vastarintaa tekevä vanki yrittää hypätä pois kyydistä, mutta raahautuu kettingeissä vankkureiden perässä määränpäähän asti.

– Elämä on Jumalan käsissä, ei minun käsissäni. Jumala tarttuu minua niskasta kiinni ja vetää minua kohti yhä parempaa.

Saastamoisen on vaikea kuvitella, ettei hän kelpaisi Jumalalle.

– Pyristely on minulla ihan jatkuvaa. Elän koko ajan rukouksessa, mutta oma minä haluaa tehdä kaiken. Aina Jumala vetää minut kummallisesti takaisin. Hiljaisuuden puhuttelussa saatan tajuta hypänneeni taas pois vankkureista.

”Koen Jumalan sellaiseksi, joka ei hylkää. Se on armon syvin olemus.”

Sinut itsensä ja Jumalan kanssa

Käsite Jumalasta isänä on tuntunut Juhani Saastamoisesta vieraalta oman lapsuuden takia.

– Isä Jumala ja Isä meidän -rukous eivät ole tulleet minulle läheisiksi isä-sanan takia. Läheisyyden näkökulma puuttuu. Koen Jumalan sellaiseksi, joka ei hylkää. Se on armon syvin olemus.

Isä-sana on tullut kuitenkin Saastamoiselle omien lasten kautta tärkeäksi.

Mitä turvallisuuteen tulee, Saastamoinen kokee olevansa hieman erilainen kuin useimmat ihmiset. Hän uskoo oman kasvuympäristön vaikuttaneen asiaan.

– Kun pienenä lapsena ei ollut perhettä, turvallisuus ja olemisen jatkuminen piti löytää omasta itsestä. Turvallisuus on minulle aika paljon olemista sinut itseni ja Jumalan kanssa. Minulle turvallisuus ei löydy toisista ihmisistä.

Uskoa ja armon kokemusta hän pitää yksilöllisenä.

– Armon kerjäläisyys ei minulle oikein toimi. Jumala lahjoittaa koko ajan niin paljon ja ylen määrin, ettei minun tarvitse kerjätä. En edes huomaa läheskään kaikkea.

Tullessamme takaisin kuraiseen kohtaan, Mökö muistaa lempipaikkansa. Saastamoinen kohtelee koiraansa lempeän isällisesti.

Saastamoinen on asunut Valtimolla vuodesta 2012. Kirkkoherran viran myötä hän muutti Nurmeksen seurakunnan pappilaan. Hän hakeutui pois Sotkamon kirkkoherran virasta työmatkan pituuden takia, vaikka viihtyi työssään hyvin.

Ihmiset saattavat tulla juttelemaan kaupan hyllyjen välissä hyvinkin henkilökohtaisia asioista.

– En ole ollut kertaakaan tilanteessa, jossa joku olisi sanonut rajaseudulla olevan turvattomampaa kuin jossain muualla. Iso osa ihmisistä iloitsee lähipiirinsä asioista ja kokee vaikeaksi lähipiiriin ahdistukset, sairaudet ja vaikeat tilanteet.

Nuotion sytyttäminen Sammakkotammen tulentekopaikalla käy helposti mukana olevilla kuivilla puilla ja tuohilla. Saastamoinen asettelee ne nuotioon tottuneesti.

Lumihiutaleet putoilevat jälleen. Retkieväinä on kuumaa mustaviinimarjamehua ja täytetyt sämpylät. Mököllekin maistuvat sille varatut herkut.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 2/2026.

Lue myös:

Olen luopunut Jumalan selittämisestä, sanoo kävelevä kirkkoherra Tom Sjöblom

Ilmoita asiavirheestä