Tarinat ovat kiehtoneet puutarhuriksi opiskelevaa teologian tohtoria Merja Hermosta aina. Jo lapsuudessa Raumalla mieleen painuivat äidin ja isovanhempien jutut Sika-Kyöstistä, pyhäkoulussa opitut Raamatun kertomukset ja helluntailaissaarnaajien ennustukset maailmanlopusta.
Myöhemmin tulivat vastaan varhaisten kristittyjen pyhimystarinat ja kertomukset buddhalaisten valaistumisista.
Kertomusten kautta ihminen kokee, näkee ja ymmärtää, Hermonen ajattelee. Niiden kautta hän liittyy menneisiin sukupolviin ja luomakuntaan ja välittää viisautta tuleville polville. Uusi aika syntyy entisestä.
Ihminen luo Hermosen mukaan aina myös itsestään myytin, joka kertoo, miksi minusta tuli minä. Hermosta kiinnostaa, mitkä kertomukset ihminen hyväksyy omikseen. Usein ne, jotka hän haluaisi sivuuttaa, ovat tärkeimpiä.
– Itse haluan olla osa monimutkaista ja elämänmakuista tarinaa. Hyvässä tarinassa on aina voima ja vastavoima eikä taisteluiltakaan vältytä.
Pyhillä teksteillä on aivan erityinen tarkoitus.
– Ne kertovat ihmiselle, että on toinen todellisuus, joka on enemmän kuin oma arkemme. Tarinat liittävät meidät johonkin suurempaan.
Kertomukset välittävät myös moraalisia koodeja. Esimerkiksi syntiinlankeemuskertomus varoittaa synnin seurauksista.
– Se tekee elämästä mielekästä. On jotain suurempaa, jonka eteen ponnistelemme. Moraalin riisuminen tarinoista on vaarallinen ja jumalaton tie, koska silloin laajempi horisontti katoaa.
Toisaalta kerran rippikoulua pitäessään Hermonen oivalsi, että syntiinlankeemuskertomus on myös etiologinen kertomus, samaa juurta kuin kansantarinat siitä, miksi jäniksen suu on ristissä. Se kertoo, miksi käärmeellä ei ole jalkoja.
Merja Hermonen hakee maalaamansa ikonin, joka esittää italialaista Jumalan köyhää ja lintujen ystävää Franciscus Assisilaista. Maanläheisin värein maalatussa kuvassa pyhimyksen sädekehäkin on musta.
– Luontoyhteys oli Franciscukselle kaikki kaikessa. Hän ajatteli, että kaikki lähtee auringosta, valon ja elämän kehrästä. Jos ei ole aurinkoa, ei ole elämää. Omankin hengellisen ajatteluni ydin on siinä, että me olemme kaikki yhtä, koko luomakunta.
Hermonen pitää hulluutena sitä, että käytämme maapalloa kuin se olisi hyödyke. Talous ajaa kaiken muun yli.
– Siinä ajatuksessa ei ole henkeä, se on pelkkää materiaa. Toivoisin ihmisten löytävän hengellisyyden, jotta he tajuaisivat vastuunsa ja eläisivät sovussa luomakunnan kanssa. Luonnollakin pitäisi olla perustuslailliset oikeudet, joella oikeus olla joki ja eläimillä oikeus elää lajityypillistä elämää.
Pienessä Assisin kirkossa kärsivän Jeesuksen kerrotaan puhuneen ristiltä pyhälle Franciscukselle. Paikanpäällä käydessään Hermonen saattoi hyvin kuvitella näin tapahtuneen.
Hyvässä tarinassa on aina voima ja vastavoima eikä taisteluiltakaan vältytä.
MERJA HERMOSEN lapsuuden henkinen ja hengellinen maisema oli värikäs. Sotien jälkeen työläiskodissa oli taloudellisesti tiukkaa. Pärjäämisen ja yrittämisen eetos oli vahva. Pahinta oli, jos ihminen oli lääpö, ei edes yrittänyt.
Äiti oli hiljainen, viisas ja herkkä etsijä. Hän vei Merjan ja siskonsa jo pieninä kylän evankelisen rukoushuoneen pyhäkouluun ja seuroihin. Hänen kanssaan käytiin välillä myös telttakokouksissa ja helluntaiseurakunnassa, toisinaan salaa isältä. Isä suhtautui tosiuskovaisuuteen kriittisesti.
Pyhäkoulussa Merja ei suostunut ristimään käsiään rukouksen ajaksi. Äiti oli opettanut, että Jumala kuulee ilmankin.
Rippikoulun jälkeen Hermonen hakeutui isoseksi. Nuorisopappi Matti Postin pitämä teemallinen keskustelupiiri syvensi suhdetta omaa itseen ja uskonasioihin. Hiljaisuuden liikekin tuli tutuksi jo nuorena, kun pappi Raimo Vuoristo lähetti nuoret Taizé-yhteisöön.
Lukion jälkeen Hermonen päätti lähteä lukemaan teologiaa. Hän halusi papiksi, vaikkei se naiselle vielä tuolloin ollut Suomessa mahdollista.
– Teologian opinnot aloittaessani leikkasin hiukseni lyhyiksi. Siinä oli joku itsensä likoon laittamisen ja uhrautumisen ajatus. Lupasin itselleni ja Jumalalle sitoutua tähän tiehen.
Toisaalta Hermonen pelkäsi, että hänestä tulee valmis pappi, jolla on yksi totuus, mustat vaatteet ja vakava ilme. Toisaalta hän oli Etsijä-lehteä lukiessaan tajunnut, että hänelle voisi olla myös aivan oma polku Jumalan valtakunnan työssä.
– Nykyään lupaan Jumalalle vähemmän. Hän on ottanut joskus aika kovan hinnan sitoutumisesta.
Hermonen viittaa tapahtumiin, jotka lopulta veivät hänet sairaseläkkeelle kirkkoherran virasta vuonna 2022. Multitaskaus, tunnollisuus ja venyminen, työajaton työ, pinnan alla virtaileva naisten pappeuden kyseenalaistaminen ja sisäilmaongelmat ajoivat hänet lopulta syvään työuupumukseen ja muistiongelmiin.
TOTUUSUSKOVAISUUS ON pahinta. Tähän johtopäätökseen Merja Hermonen on tullut.
– On surullista, jos jäädään kiinni lakiin ja Raamatun kirjaimeen ja katsotaan Raamatusta hokkuspokkus-ratkaisut, joilla oikeutetaan kauheita asioita. Tällainen lukutapa on pelkurimainen, se irrottaa ihmisen vastuusta ja ymmärryksestä. Näin luettuna Raamatun sana on kuollutta!
Totuuskysymykset jakavat vahvasti kristikuntaa, eri ryhmät ovat eri mieltä. Nykyään sama jyrkkä polarisaatio uhkaa koko ihmiskuntaa, kun somekuplautuminen vie eri joukkojen todellisuudet yhä kauemmas toisistaan.
Tämä on ollut Hermoselle tieteentekijänä vaikeaa. Tieteessä asioita tutkitaan, pohditaan ja testataan porukalla, ja aikaansaannoksia arvioidaan yhdessä kriittisesti ja yleensä kunnioittavasti.
– Kirkossa tapellaan toisten avioliitoista, ja kiivaimmat elämänsuojelijat ovat pelottavimpia uhkaillessaan aborttilääkäreitä. Totuususkovaiset tarvitsevat aina jonkun saatanan. Hyvä ja paha rajataan tarkasti, ja pyhä on ikään kuin moraliteetin yläpuolella.
Papin työ lisäsi Hermosen ymmärrystä ja solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka joutuvat syrjityiksi ilman omaa syytään. Hänelle on tärkeää, että jätetään Jumalalle se, mikä Jumalan on, ja yritetään ihmisinä ymmärtää toisiamme.
Hermonen toivoo, että kristillinen hiljaisuuden perinne tulisi tutuksi mahdollisimman monelle. Hiljaisuudella on paljon asiaa. Se on tila, joka mahdollistaa itsensä ja Jumalan kuulemisen tavalla, joka tuottaa hyvää ilman pakkoa ja pelkoa.
– Luterilaisuudessa on pitkät perinteet hengellisyyden suorittamiselle. Hiljaisuudessa voi löytää ihmisyydestään jotain uutta, saada vaikka rohkeuden mennä mielenosoitukseen luonnon ja metsien puolesta.
Hermonen ajattelee, että Jumalan pelko pitäisi ehkä kääntää ennemminkin Jumalan kunnioitukseksi. Toisaalta hän ajattelee, että ihminen pelkää menettävänsä sen, mitä kunnioittaa ja mikä on hänelle erityisen tärkeää.
– Ehkä jotkut totuususkovaiset pelkäävät enemmän uskonsa menettämistä kuin Jumalaa?
Nyt minulla on vapaus ajatella, mitä haluan. Toivoisin , että virassa olevilla papeillakin olisi.
JUMALA ON sekä ihmisten sanoissa että niiden yläpuolella, Hermonen ajattelee.
– Olen ihminen, joka ajattelee Jumalaa. Niinpä ymmärrykseni Jumalasta muuttuu, kun minä muutun.
– Jumalan määrittely on vaikeaa, koska määrittelyssä suljetaan aina jotain pois, mutta kristillisestä Jumalasta ei oikein voi sulkea pois mitään, koska hän on yksi.
Hermonen ei osaa ajatella Jumalaa avaruudessa sijaitsevaksi palikaksi, joka luo ihmisen kuvakseen. Jumalan pitää olla jotain paljon enemmän, paljon suurempaa.
Jumalan järjestys näkyy kauneudessa. Siitä viestivät luonnon värit ja muodot, musiikki ja muu taide.
– Kun jouduin luopumaan papin työstä, epätietoisuus tulevasta oli kamalaa. Tajusin kuitenkin, että minussa on vielä voimaa jäljellä. Yllättävän nopeasti toivuin riittävän paljon ja saatoin suuntautua siihen, mikä on aina ollut henkireikäni: puutarhanhoitoon ja käsillä tekemiseen.
Nyt Hermonen saa työkseen edistää lajien säilymistä, kauneutta ja koko luomakunnan hyvinvointia. Samalla hän voi tukea vaikeasti työllistyviä ja käyttää kaikkea sielunhoidollista osaamistaan, jota aiempi työelämä kartutti.
Entisessä elämässään Hermonen koki vahvasti, että koska hänelle on paljon annettu, häneltä myös vaaditaan paljon.
– Sairaseläkkeelle jäätyäni ajattelin, että se riittää, mitä jää. Paljosta on varaa antaa poiskin. Elän täysillä ja intohimoisesti yhä. Ja nyt minulla on vapaus ajatella, mitä haluan. Toivoisin, että virassa olevilla papeillakin olisi.
Hengellisyys on ollut osa ihmisyyttä aina. Jo luolissa ihmiset kokoontuivat, huilut soivat ja koettiin yhteyttä kaikkeuteen, jonka varassa elämme.
– Kun kokoonnumme avoimin mielin oppimaan uutta, hengellisyys tulee meistä läpi. Se on jatkuvasti elävää ja muuttuvaa, aina yksilöä suurempaa.
Lue myös:
Raimo Mäkelällä ei ole jumalakuvaa, mutta sanoja Jumalasta on
Ilmoita asiavirheestä