Ollaankos me valmiita tilaamaan, kysyi tarjoilija ravintolassa. Hämmennyin.
Illan kuluessa opin, että monikon ensimmäisen persoonan käyttö puhuttelussa oli selvästi ravintolassa valittu linja. Tarjoilija vaihtui, me-muoto pysyi. Mitenkäs meille on maistunut? Otettaisiinko me jälkiruokaa?
Tavoitteena lienee ollut tuttavallisuus. Vaikutelma oli kuitenkin pikemmin outo ja hieman lapsekas.
Vastaavaa me-muotoa olen itse käyttänyt, kun lapset olivat vielä niin pieniä, etten ihan tarkkaan osannut erottaa missä kohtaa minä lopuin ja vauva alkoi.
VAUVAKODIT JA ravintolat eivät toki ole ainoita paikkoja, joissa me-muotoa käytetään kummallisissa yhteyksissä.
Taannoin törmäsin Facebookissa ihmetykseen siitä, miksi pappi ennen uskontunnustusta sanoo ”nousemme” vaikka hän itse jo seisoo. On kai ilmeistä, että kehotus on suunnattu muille kuin hänelle itselleen.
Myönnettäköön, etten ollut itse kiinnittänyt tähän kieltämättä huvittavaan me-muotoon mitään huomiota.
Sen sijaan olen kerran jos toisenkin ärsyyntynyt, kun pappi on esitellyt itsensä ja ehkä kanttorinkin vain etunimellä. Päiväkotivierailulle tyyli sopii, mutta hautajaisissa saattoväkeen ei välttämättä tee toivottua tuttavallista vaikutelmaa se, että pappi esittäytyy Mikko-papiksi.
Aikuisten maailmassa kun on yleensä tapana esittäytyä koko nimellä. Eikö aikuisille voisi kirkossakin puhua niin kuin aikuisille on tapana puhua?
Kirkossa etunimiä käytetään kuitenkin aina ylintä johtoa myöten. Piispatkin ovat tuttavallisesti Teemuja, Jareja ja Mareja.
JOS KYSE olisi vain muodosta, niin mikäs siinä. Muotoa ja sisältöä on kuitenkin vaikea erottaa toisistaan.
Hiljattain Kotimaassa julkaistussa evankelikaalista liikehdintää Suomessa käsittelevässä jutussa niin Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Markku Ruotsila kuin väitöskirjatutkija Milla Heinonen tunnistavat, että Suomessa kristilliset yhteisöt lainaavat evankelikaaleilta estetiikan. Heinonen kutsuu tätä populistiseksi silmänkääntötempuksi. Kaikki eivät ehkä tunnista taustalla kyteviä teologisia linjauksia, kun pystyssä on hyvä show.
Entä jos sama logiikka pätee myös lapsekkaaseen puhetyyliin? Sellaistakin jupinaa toisinaan kuulee, että kirkossa aikuisesta uskosta voidaan keskustella teologien kesken, mutta seurakuntalaisille siitä ei hiiskuta. Se vieraannuttaa väkeä kirkosta.
Aikuisten keskusteluun uskosta ei ainakaan kannusta se, jos puhetyyli on kuin lastenkirjasta.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä