Lauantaina 10.1.2026 on kulunut 100 vuotta runoilija Eino Leinon kuolemasta. Leino kuoli nykyisin Tuusulaan kuuluvassa Hyvinkään Nuppulinnassa Riitahuhdan talossa. Hän oli kuollessaan 47-vuotias.
Kirjailija Hannu Mäkelä kuvailee Leinon uraa monivaiheiseksi ja pitkäksi, jossa oli varsinkin alussa runsaasti huippuja mutta myöhemmin myös laskuvaiheita. Boheemileima oli myös sitkeä.
Kun Leino vetäytyi pois Helsingistä ja julkisuudesta, hänet lähes unohdettiin.
− Muistelmateos Elämäni kuvakirja vuonna 1925 nosti hänet hetkeksi takaisin näkyville, mutta vasta kuolema muutti kaiken. Leino nousi hetkessä uuteen arvoon, Mäkelä sanoo.
Leino sai valtiolliset hautajaiset, jotka järjestettiin 16.1.1926. Valtiolliset hautajaiset olivat nuoressa tasavallassa järjestyksessään vasta toiset. Ensimmäiset oli järjestetty viisi vuotta aikaisemmin, jolloin haudan lepoon siunattiin kirjailija Juhani Aho.
Siunaustilaisuudessa Helsingin Vanhassa kirkossa oli läsnä koko valtion ylin johto. ”Suomi kokonaisuudessa oli edustettuna runoilijan paarien kunniavartiossa”, kirjoitti Uusi Suomi.
Tammisen arkun ympäristö oli koristeltu, ja kunniavartiossa olivat kaikkien Helsingin yliopiston ylioppilaskuntien liput. ”Näky teki juhlallisen vaikutuksen.”
Kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisälle. ”Paljon yleisöä, jolle ei riittänyt tilaa kirkossa, odotti kirkon ulkopuolella tuimassa talvisäässä koko pitkän toimituksen ajan sankoin parvin sitten seurataksensa pidettyä vainajaa hänen viimeisellä matkallaan”, kuvaili Helsingin Sanomat.
Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander lausui omalla vuorollaan: ”Poissa on jalo sielu, on lakannut lyömästä lämmin sydän.”
Siunauksen suoritti Tuusulan kirkkoherra ja kirjailija Arvi Järventaus: ”Eino Leino, runoilija! Sinä olet nyt vapaa! Sinua kantavat tutut ratsut tuttuihin kyliin […] siellä ymmärretään Sinun sydämesi, joka oli hyvä.”
Kirjailija Hannu Mäkelä sanoo, että Leino olisi ollut ”äimän käkenä”, jos olisi ollut näkemässä prameat hautajaiset.
− Hän tiesi, että on hyvä, mutta tieto itsessään ei tarkoita mitään. Jokainen taiteilija toivoo tunnustusta, joten kyllä Leinokin olisi sitä toivonut jo elämänsä aikana.
Suomi oli ollut Leinon kuollessa vasta runsas kahdeksan vuotta itsenäinen. Raaka sisällissota oli jakanut kansaa, mutta rakennustyö yhtenäisemmän kansakunnan luomiseksi oli jo alkanut. Kansallista kuvastoa luoneet taiteilijat valjastettiin myös tähän työhön, johon Leinokin sitten katsottiin sopivaksi.
− Taiteilija olivat nuoren tasavallan arvojen kuvittajia. Kuvataiteissa ennen kaikkea Gallen-Kallela ja Halonen. Leino kelpasi tähän samaan sitten kuolemansa jälkeen. Samalla tavalla Aleksis Kiveä ruvettiin muistamaan Suomen suurena kirjailijana, Hannu Mäkelä sanoo.
Eino Leinon loppuvaiheet olivat hiljaisia ja vaatimattomia. Mäkelän mukaan Leinolla oli sairastelusta huolimatta loppuun asti ajatuksia ja suunnitelmia tulevista töistä, vaikkei niitä enää pystynytkään toteuttamaan.
− Tärkeintä oli, että hän piti loppuun asti kiinni itsestään ja omasta kirjallisuudestaan. Hänen tekstinsä ovat yhä eläviä ja ne koskettavat lukijaa luettuina ja myös laulettuina. Sen takia me hänet muistamme vielä nyt, vaikka kuolemasta on kulunut sata vuotta.
Lue myös:
Kirkon vihollinen peilautuu nykyaikaan häkellyttävästi
Ilmoita asiavirheestä