”Koen toisinaan tulevani vähän kuin eri planeetalta, ja se tuntuu raskaalta.”
Turun arkkihiippakunnan piispan Mari Leppäsen piispojen jokakeväiseltä neuvotteluviikolta kirjoittamat sanat pääsevät yllättämään. Ei siksi, etteikö tuota olisi voinut ulkopuoleltakin aistia, vaan siksi, että Leppänen kirjoittaa kokemuksestaan niin avoimesti.
Leppäsen ja kirjailija Sirpa Kähkösen kirjeenvaihtokirjassa Kirjeitä läsnäolosta (SKS 2026) kokemukset ulkopuolisuudesta ja ammatillisen suunnan etsimisestä nousevat muutoinkin keskiöön.
Kevään 2023 ja syksyn 2025 välillä kirjoitetuissa kirjeissä käy monin kohdin ilmi, että pian virkavapaalle jäävä Leppänen on työhönsä väsynyt. Piispa kuvailee, kuinka työ vie kaiken energian. Toisinaan tuntuu kuin siihen kadottaisi itsensä.
”Yksi työni raskaus on se, että sitä on niin paljon. Rajoja ei ole, on vain eri suunnista tulevia odotuksia, joille on itse pystyttävä luomaan kehykset.”
Mutta ei turhautuminen liity vain työn määrään vaan myös kirkon ilmapiiriin. Leppäsen mukaan kirkossa on liikaa muutoksen pelkoa ja yritystä varjella mennyttä.
Myös kirkon kyvyttömyys ottaa kantaa eettisiin kysymyksiin turhauttaa piispaa. Leppänen tuskailee kirjeissä toistuvasti sen kanssa, vaikuttaako hän itse riittävästi ja käyttääkö kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita virka tuo. Pitäisikö olla rohkeampi puolustamaan ihmistä?
PIISPAN KIRJEYSTÄVÄ, kirjailija Sirpa Kähkönen käy toisenlaista ammatillista kriisiä. Kirjeenvaihdon alkumetreillä 36 uurnaa valmistuu, julkaistaan, ja se saa hyvän vastaanoton. Henkilökohtaisen romaaniin kirjoittaminen on kuitenkin vienyt kirjailijan syviin vesiin.
Samaan aikaan Kähkönen kokee ympäröivän yhteiskunnan ja erityisesti valtion alkaneen suhtautua kulttuuriin välinpitämättömästi. Kulttuurin arvoa ei enää nähdä. Valtio on irtisanonut sopimuksensa taiteilijoiden kanssa, kuten Kähkönen muotoilee.
”En oikein enää näe mielekkäänä yrittääkään elättää itseäni taiteilijan työllä. Se ei taida olla enää mahdollista”, Kähkönen kirjoittaa.
Se on hurja lausunto Kähkösen kaltaiselta meritoituneelta ja yleisön jo löytämältä kirjailijalta.
Nyt Kähkönen kuitenkin tekee uusia suunnitelmia. Hän on hakeutunut suntion koulutukseen ja kausityöhön Honkanummen hautausmaalle.
Uskokin yhdistää kirjoittajia. Kähkönen on liittynyt kirkkoon hiljattain, kertoo keskusteluista rippipappinsa kanssa, kokemuksistaan messuista ja siitä, mitä Jeesus hänelle merkitsee.
Leppänen kuvaa uskoaan luottamuksena. Kesälomaltaan hän kirjoittaa pohtivansa kysymystä siitä, mihin uskoo. Senkin ajatteluun piispalla soisi olevan aikaa. ”Arjessa kaikki vain kulkee kulkuaan. Ja niin paljon pitää antaa toisille.”
KIRJOITTAJIEN TAITO näkyy siinä, miten he maalaavat kirjaimin lukijalle maiseman. Maisemat ovat konkreettisia, mutta myös mielenmaisemia.
On arvostettavaa, kuinka avoimia kirjoittajat uskaltavat toisilleen ja samalla kirjan yleisölle olla. He kertovat vierauden ja ulkopuolisuuden kokemuksista, elämän kipeistä kohdista.
Mahdollisuus avoimeen jakamiseen syntyy ehkä siksi, että erilaisista taustoistaan huolimatta piispa ja kirjailija tuntuvat jakavan hyvin yhteneväisen maailmankuvan.
Samanmielisyydessä on myös kirjan heikko kohta. Kun kaikesta ollaan yhtä mieltä, ei jännitettä synny, näkemyksiä ei haasteta eikä niitä tarvitse myöskään oikein perustella.
Ehkä oletus on, että myös lukija katsoo maailmaa samasta vinkkelistä? Sellaiselle lukijalle kirja onkin lempeä lukukokemus. Vaikka aiheet ovat välillä vaikeita, tekstin äärellä voi kuin levätä. Haastetuksi siinä tuskin tulee.
Lue myös:
Kirja-arvio: Sara al Husaini kuvaa elämää ei minkään maan kansalaisena
Kirja-arvio: Eläväinen historiikki Maarian kirkosta kertoo myös kristinuskon alkuvaiheista Suomessa
Piispa Mari Leppänen jää keväällä virkavapaalle
Ilmoita asiavirheestä