Ryhtyessäni käsikirjoittamaan dokumenttia Kotimaasta, sukelsin ensimmäisenä arkistoon. Kotimaan toimituksessa Helsingin Etelärannassa sijaitseva arkistohuone on jo paikkana mielikuvitusta innostava: pölyinen, pimeä ja huoneiston nurkassa sijaitseva kopperoinen, jonka laatikoiden ja mappien viidakkoon on helppo eksyä tuntikausiksi.
Kun lehti 1905 perustettiin oli Suomi vielä osa Venäjää. Kansakunta pohti arvojaan, etsi itseään, kurkotteli kohti tulevaisuuttaan. Kaikki se löytyy Kotimaan sivuilta. Sitten, vuoden 1917 jälkeen, lehden sivuilta voi seurata itseään etsivän nuoren valtion kasvukipuja. Välillä äänenpainot ja kauhistelut herättivät melkein huvitusta. Pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kauhisteltiin usein kaikkea mahdollista aina elokuvista lähtien. Suomen kansan siveellinen henki tuntui olevan usein kynäilyn kohteena.
Yllättävää itsereflektiotakin löytyi. Esimerkiksi 1930-luvulla oltiin huolissaan sekä Saksan kirkkojen tilanteesta että Hitlerin terveydestä. Tuo ajan peili muistuttaa, että yhteen lehteen mahtuu usein kokonainen kirjo katsomuksia. Usein sen lauseista henkii koko ajan ilmapiiri, rivien välistä loput.
ERITYISEN LIIKUTTAVIKSI osoittautuivat eri vuosikymmenten muistokirjoitukset, joista ammensin lopulta myös käsikirjoitukseen. Yllättävää kyllä, ne kertoivat vainajan lisäksi usein myös runsaasti hänen katsomuksistaan, myös suhteestaan Kotimaahan. Vuonna 1934 kuolleen seurakuntalaisen Agnes Kekonin muistosanoissa häntä kuvailtiin ”uskolliseksi Kotimaan ystäväksi”. Kotimaa-lehteä Kekoni kirjoituksen mukaan rakasti. ”Kenelle tahtoi antaa hyvän lahjan, sille hän tilasi Kotimaan.” Kotimaa seurasi Kekonia myös kuolinvuoteelle. ”Kangistuneet kipeät kädet eivät voineet enää pidellä kirjoja, mutta lehti niissä vielä pysyi.”
Dokumentissa haastattelemamme entinen päätoimittaja ja pitkäaikainen Kotimaan työntekijä Mari Teinilä luonnehtikin Kotimaan erityisyydeksi juuri sen lukijasuhdetta. Teinilän mukaan Kotimaahan liittyy usein aivan erityisesti tunnetta: sekä hyvässä että pahassa. Kiintymystä, odotuksia, vaatimuksia. Se saattaa selittää paikoin kipakankin palautteen.
ALUSTA ALKAEN sain työstää dokumenttia käsikirjoittaja-ohjaajaparini Antti Vuoren kanssa. Vuori on olemukseltaan samanlainen innostuja ja sekatyömies kuin minäkin: teologi, muusikko ja monien erilaisten videokokonaisuuksien ohjaaja ja kuvaaja. Itseni tavoin myös Antti on altistunut Kotimaalle pikkupojasta lähtien.
– Lapsuudenkotiini tuli Kotimaa ja teini-ikäisenä ryhdyin sitä lukemaankin. Kun nuorena asuin Lähetystalolla, tuli Kotimaa sinnekin.
Viime vuodet Vuori on tilannut lehteä itse.
– Kotimaa on kirkollisen keskustelun lippulaiva, valtakunnallisuudessaan erityisen kiinnostava.
Siksikin Vuoren oli helppo innostua dokumentinteosta.
– 120 vuotta on mille tahansa instituutiolle aikamoinen matka.
IHMEELLINEN HYVÄ onni ja vire kulki dokumentinteon edellä. Lähes kaikki mukaan pyytämämme näyttelijät ja haastateltavat suostuivat mukaan. Jopa Seela Sella, jonka kalenteri oli syksyn osalta aivan täysi, käytti harvinaisen vapaapäivänsä dokumentissa näyttelemiseen. Sellan lisäksi Antti Vuori haluaisi mainita erikseen arkkipiispa emeritus John Vikströmin, jota haastattelimme kesäisessä Turussa.
– Vikströmin vakaa valtiomiesmäisyys, missä nöyryys ja profeetallisuus sekoittuvat, on vaikuttavaa.
Mitä enemmän arkistolehtiä selailin, sitä todemmalta tuntui myös nykyisen päätoimittaja Freija Özcanin luonnehdinta Kotimaasta ”kirkon muistina”. Sellaista kirkollista keskustelua, teologista pohdintaa tai hengellistä jupakkaa ei tunnu 120 vuoteen mahtuneen, mitä ei Kotimaan sivuilla olisi ruodittu.
Koska koko kirjavaa historiaa oli mahdotonta mahduttaa alle kaksikymmentäminuuttiseen dokumenttiin, päätimme keskittyä Kotimaan sieluun: kirkon ja yhteiskunnan kehityksen pyörteitä uteliaana seuraavaan hahmoon, joka hengittää nykyhetkessä, tuntee historiansa ja katsoo tulevaisuuteen uteliain mielin.
KATSO TÄSTÄ dokumentti Auringonkiertoja — 120-vuotiaan Kotimaan tarina: