Seppo Juntunen on rukoillut sairaiden puolesta 1980-luvulta lähtien, mutta menee yhä jokaiseen rukoustilanteeseen tyhjin käsin: tapahtuuko tänään mitään rukoillessa? Juntusesta tehty kirja kertoo monipuolisesta luterilaispapista, joka laulaa sivutoimisesti Elvistä ja taistelee hengellistä väkivaltaa vastaan.

Mitä kuuluu?

– Aika tavallista, hyvää ja rauhallista elämää. Rukoushommissa saa helposti ylihurskaan maineen, mutta olen todella tavallinen tyyppi. Katselen televisiosta murhasarjoja, fudismatseja ja urheilua.

– Rukoilen paljon ihmisten puolesta. Tilaisuuksia on siellä ja täällä. Kulosaaren kirkossa on piiri, jossa opetetaan, lauletaan ja rukoillaan lopuksi.

Kaipaatko Hannu Karpon tv-ohjelman jälkeisiä 1980-luvun vuosia, jolloin kirkot täyttyivät Sanan ja rukouksen illoissa?

– En. Oli tietysti hyvä, että ihmiset tulivat kirkkoon, vaikka edustinkin monille jonkinlaista terveydenhuollon etäpäätettä. Karpo loi käsityksen, että sairaat parantuvat illoissani ja ihmisten odotukset olivat korkealla: ”Paranna minut mielellään heti!”

– Tapasin vauhdilla valtavasti suomalaisia. Tunsin ihmisten hädän ja odotukset ja tajusin, etten osaa vastata niihin, mutta rukoilla täytyy. Parantumisia ja Jumalan kohtaamisia tapahtui kyllä. Enää en sellaista hulinaa kaipaa. Olin julkista riistaa. Yksityisyyden menettämistä ei tajua ennen kuin sen menettää.

Olli Valtonen kirjoitti sinusta vuonna 1990 kirjan Parantajan palveluksessa. Syyskuussa ilmestyi Tapani Sopasen ja Katri Vuorisen teos Vieläkin Parantajan palveluksessa (Aikamedia). Mitä kirja kertoo kehityksestäsi teologina?

– En ollut nuorenakaan mikään fanaatikko tai ankara lainsaarnaaja, vaan armon saarnaaja. Mutta mitä tarkemmin näen itseni, sitä syvemmin ymmärrän, että armosta me kaikki tässä vain eletään. Kaikenlaisia ihmisiä pitää rakastaa. Kaikki on armoa. Armo on dynaaminen voima, joka muuttaa meitä.

Kirjaan on haastateltu ihmisiä, jotka kertovat saaneensa rukouksistasi apua. Toisaalta painotat, etteivät läheskään kaikki koe saavansa apua. Miten kestät pettymykset?

– Koko rukoushomma on Jumalan kädessä, enkä minä voi siihen paljon vaikuttaa. Joku parantuu ja toinen ei, se ei ole ihmisen päätettävissä. Minulla ei ole mitään rukoustekniikkaa, joka varmasti auttaisi. Kokemuskaan ei auta muuten kuin että luotan Jumalan rakastavan minua niin kuin muitakin.

– Molempien minusta tehtyjen kirjojen nimissä kerrotaan, että olen parantajan palveluksessa. Minä en ole se parantaja. En uskalla vieläkään lähteä soitellen sotaan rukoustyössä. Kysyn joka kerta, että vieläkö tänään, Herra, minua käytetään?

Jatkuvatko Elvistä ja rukousta -tilaisuutesi?

– Olen pitänyt matalampaa profiilia niiden keikkojen suhteen, mutta esiinnyn yhä mielellään bändini kanssa. Papin pitää olla rohkea ja kokeilla jotain uutta. Olen nähnyt kirkkojen täyttyvän Elvis-diggareista, joista osa tulee rukoiltavaksikin.

– Omalla tavallaan evankelioivissa Elvis-illoissa on musiikkia, puhetta ja rukoushta. En kirkasta keikoilla Elvistä, vaan esitän ja esittelen hänen gospelbiisejään, joiden sanoituksia avaan. Niissä on hieno hengellinen sanoma: kristillistä peruskauraa.

Olet varoittanut ja valistanut hengellisestä väkivallasta ja auttanut sen uhreja. Vieläkö tämä kuuluu toimenkuvaasi?

– Hengellistä väkivaltaa ja sen uhreja tulee edelleen vastaan. Eivät tekijät ole loppuneet. Karmeaa teologiaa edustavat esimerkiksi porukat, joissa uhrin pitää pyytää anteeksi hyväksikäyttäjältään.

– Pappina pitää puolustaa heikkoja ja ottaa kantaa kaikenlaisen väkivallan uhrien puolesta. Voit saada silloin kimppuusi jonkun ikävän yhteisön tai sen vaikuttajan, mutta silloinkin täytyy taistella.

Onko kirkossa tilaa rukoustoimintasi kaltaiselle karismaattisuudelle, johon jotkut suhtautuvat epäillen?

– Piispat ovat olleet myönteisiä työtäni kohtaan ja avanneet ovia, samoin papit. Karismat ovat kuitenkin monille ongelmallisia kirkossa. Jotkut pitävät sairaiden puolesta rukoilemista puoskarointina ja muinaisjäänteenä.

– Katolinen kirkko on ottanut avoimemmin sisäänsä karismaattisen liikkeen. Jos luterilainen kirkko ei ota sitä vastaan, nämä ihmiset hakeutuvat muualle.

Miltä kirkon nykymeno näyttää?

– Kirkko on muuttunut lempeämmäksi ihmisiä kohtaan. On hyvä, että kaikkia kutsutaan kirkkoon ja vähemmistötkin ovat saaneet tulla kaapista ulos.

– Toisaalta näyttää, että olemme kadottaneet osan luterilaisesta spiritualiteetista. Ei riitä, että kirkko on mukavampi ja avarampi, täytyisi löytää se henki. Meidän täytyisi rohkeasti syventää opetusta ja uskoa liittyen ristiin ja armoon – eli mennä perinteiseen luterilaiseen syvyyteen.

Miten vaimosi on jaksanut sitä, että olet kiertänyt vuosikymmenet Suomea työkeikoilla ja puhelin saattaa soida milloin tahansa?

– Ihmeen hyvin siihen nähden, mitä tämä ruljanssi on pahimmillaan ollut. Kun kiersin maata paljon, oli olo, että olisin voinut olla enemmän himassakin. Mutta se kaikki työpaine tuli silloin niin ryminällä, että sitä oli vaikea pysäyttää.

– Marja näkee minut tarkasti. Aloimme seurustella jo 70-luvulla – ei tässä enää ihan villivarsoja olla.

Lue myös:

Juntunen: ”Jalovaaran maailmankuva on demonisoitunut”

Ilmoita asiavirheestä