Kun Eeva Soivio oli 13-vuotias, hänen isoveljensä katosi ruotsinlaivalla eikä koskaan palannut. Kun Eevan esikoinen oli 13-vuotias, poika joutui melkein kohtaamaan äitinsä kuoleman. Eevan sydän pysähtyi täysin yllättäen kesken teatteriesityksen.

Tyhjiö, jossa leijui sanoin kuvaamaton turva ja rauha. Huumaavaa hiljaisuutta. Näin näyttelijä Eeva Soivio kuvaa kirjassaan Kertaalleen kuollut (Gummerus, 2025) hetkeä, jolloin hän kuoli Ryhmäteatterin lavalla huhtikuussa 2023 kesken esityksen. Sydän pysähtyi – oikeasti – ja oli lyömättä neljä minuuttia.

Kaapelitehtaalla kahvikupposen äärellä Eeva palaa tuohon hetkeen.

– Kuolema ei tuntunut yhtään ahdistavalta, se oli todella kaunis kokemus. Kaikki kuolemaan liittyvät pelkoni hävisivät. Tai no, pojistani en tietenkään luopuisi mistään hinnasta, lähtöjärjestyksen pitää olla oikea. Mutta itse kuolemassa ei ole mitään kipeää, pelottavaa tai satuttavaa.

Ennen lavalla tapahtunutta sydämenpysähdystä Eeva Soivio ei ollut juurikaan miettinyt omaa kuolemaansa. Sen jälkeen aihetta on kuitenkin ollut pakko työstää.

Kirjaa kirjoittaessaan hän pyrki kuvaamaan aidosti ja rehellisesti kokemustaan ja sitä, mitä siitä seurasi. Erityisen vaikeaa oli kuvata itse kuolemaa.

– Tämä todellisuus on niin erilainen kuin se, mitä koin siellä.

Jotain sanoja oli kuitenkin käytettävä. Eeva päätyi kuvaamaan kuolemaa kehruuna. Mielessä oli paitsi rukki, jota polkiessa kuuluu pehmeää hurinaa, myös kehräävä kissa.

– Kehruussa on jotain kaunista, hidasta ja pehmeää. Se synkkaa kuolemakokemukseni kanssa. Se on lähin mielikuva, jolla pystyn kuolemista kuvaamaan.

Suukko opettajan poskelle

Eeva Soivio syntyi Seinäjoella tammikuussa 1976 ja kasvoi äitinsä Raili Röyskön ja kahden isoveljensä kanssa. Isä muutti Ruotsiin Eevan ollessa aivan pieni.

– Olin eläväinen lapsi ja sain olla vapaasti vallaton oma itseni. Sisarussarjan nuorimpana olin yksi jätkistä. Sain osakseni paljon lämpöä ja rakkautta. Meidän perheessä lapset olivat tasaveroisia perheenjäseniä, meidänkin mielipiteitä kuunneltiin.

Soivio muistelee lämmöllä myös ekaluokan opettajaansa Kerttu Vaismaata. Pieni Eeva moiskautti opettajan poskelle toisinaan suukon ja antoi halauksen.

Opettaja näki kerran Eevasta unta, jossa työtön nimi oli Silpi. Kun Eeva paljon myöhemmin käveli kadulla, vanha opettaja tuli kadun toisella puolella vastaan ja huhuili ilahtuneena Silpiä.

Kotona uskonto ei ollut esillä, mutta ajan tavan mukaan Eevakin kävi pyhäkoulua ja kirkkoon mentiin jouluisin.

Toisaalta Vaasan kirkko tuli pikku-Eevalle hyvinkin tutuksi. Isän vanhemmat toimivat siellä suntioina, ja Eeva sai seikkailla usein kirkkosalissa isovanhempien valmistellessa häitä tai hautajaisia.

– Se oli kiehtovaa! Kirkot ovat ylipäätään ihania rakennuksia. Kirkossa on aina läsnä rauha ja pyhyys, ja siellä on jotenkin tilaa olla itsensä kanssa.

Laivalla kadonnut veli ei koskaan palannut

Kun Eeva oli saanut ala-asteen päätökseen, piti kesän olla huoleton ja aurinkoinen. Toisin kävi. Koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti.

”Äitini työskenteli sairaanhoitajana ja sairaalapappi oli ainoa, joka kyseli häneltä töissä, miten jaksat.”

Eevan nuorempi veli Juha, 17, lähti ruotsinlaivalle ja katosi. Häntä ei koskaan löydetty, eikä hänen kohtaloonsa ole tullut selvyyttä.

– Siihen aikaan tarjolla ei ollut mitään kriisiapua. Sukulaiset kyllä kävivät kylässä ja olivat läsnä, mutta kukaan ei osannut sanoa mitään. Istuin paljon omassa huoneessani. Äitini työskenteli sairaanhoitajana ja sairaalapappi oli ainoa, joka kyseli häneltä töissä, miten jaksat.

Juha oli ollut Eevan tärkein tappelu- ja leikkikaveri. Kuolema oli 13-vuotiaalle Eevalle kovin abstrakti asia. Hänen mielikuvituksensa kehitti teorioita muun muassa veljen kaappauksesta.

Vaikeinta oli äidin menettäminen surun kuiluun. Eeva joutui kasvamaan liian nuorena isoksi ja vastuulliseksi.

– Minulla oli kova tarve huolehtia äidistä ja elämän jatkumisesta. Vaikka olin temperamenttinen luonne, takaraivossani kyti koko ajan ajatus, että en saa aiheuttaa äidille turhaa huolta.

Asia on surettanut Eevan äitiä myöhemmin.

Perheen vanhin lapsi Mika oli tuolloin 20-vuotias. Hän muutti takaisin kotiin ja piti huolta myös 13-vuotiaasta Eevasta.

Eevan äiti etsi apua ja tukea esimerkiksi selvännäkijältä sekä Pirkko Jalovaaran ja Seppo Juntusen rukouskokouksesta. Jälkimmäisessä surun murtamalle äidille sanottiin, että ”se on vaan lähtenyt sua karkuun”.

– Se oli todella ajattelematonta ja julmaa. Mika-veljeni lohdutti äitiä toteamalla, että meillä ei ole koskaan ollut niin ahdasta, että täältä tarttis karkuun lähteä, Eeva muistelee.

Pienen Eevan tarina

Eeva Soivion äiti joutui kokemaan pienellä paikkakunnalla myös sitä, että ihmiset siirtyivät hänet nähdessään kadun toiselle puolelle eivätkä olleet näkevinään. Eevan ystävillekin tytön kohtaaminen oli aluksi vaikeaa.

Eeva painottaa, että ihmisellä ei tarvitse olla tällaisissa hetkissä oikeita sanoja.

– Tärkeintä on, että ei väistä, vaan uskaltaa mennä kohti. Siinä voi sitten kuunnella, mitä toinen haluaa kertoa, tai vaikka istua hänen kanssaan hiljaa.

Vähitellen elämä alkoi tasaantua. Kun äiti jaksoi taas puhua, Eeva ja Mika keskustelivat hänen kanssaan paljon kadonneen veljen tapauksesta.

Kymmenen vuoden kuluttua katoamisesta Juha julistetiin kuolleeksi ja hänelle pidettiin muistotilaisuus. Paikalla oli sukua ja ystäviä ja Juhan rippipappikin. Pappi pahoitteli, ettei oikein löytänyt tilanteeseen sopivia sanoja.

– Juha on kulkenut rinnallani voimakkaasti mielen vieressä, kun häntä ei koskaan haudattu, Eeva kertoo.

Saatuaan oman esikoisensa Eeva Soivio alkoi pohtia, miten äiti on ollenkaan voinut selviytyä lapsensa menettämisestä.

– Lopulta kirjoitin noista ajoista monologin Mustarastas. Sen ensi-ilta oli vuonna 2017 ja esitin sitä viime kevääseen saakka.

Monologi perustui Eevan lapsuusmuistoihin ja poliisipöytäkirjoihin.

– Se oli pienen Eevan tarina.

Teatterikorkeakoulun ovet avautuivat

Rippileirin Eeva Soivio kävi Seinäjoen seurakunnassa. Se järjestettiin luonnonkauniissa Honkiniemen leirikeskuksessa. Isoseksi Eeva sai Mari Pöytälaakson, josta tuli niin ikään näyttelijä.

– Sain häneltä valokuvan, jossa näytän riparilla kameralle keskisormea, Eeva naurahtaa.

Lukiossa Eeva haaveili psykologin tai psykiatrin ammatista, mutta luopui haaveista kuullessaan, että niitä opiskellessa pitäisi olla hyvä matikassa. Sitten opinto-oppaasta löytyi Teatterikorkeakoulu.

– Äitini totesi, että 1200 hakijasta valitaan 16, joten mieti nyt jokin muukin vaihtoehto.

Eeva kävi kokeilemassa Teatterikorkean pääsykokeita ensimmäistä kertaa jo ennen kirjoituksia ja innostui. Hän oli ollut musiikkiluokalla ja pitänyt aina esiintymisestä.

– Lauloin lapsena Meiju Suvaksen biisejä playbackinä äidille aina kun hän tuli töistä.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1995 Eeva Soivio pääsi työllistämistuella töihin Seinäjoen kaupunginteatteriin ja sai tehdä myös pieniä rooleja. Seuraavaksi vuorossa oli Lahden kansanopiston teatterilinja.

– Kansanopistovuoden jälkeen olin jo varma alasta. Olin aivan liekeissä siitä, että näytteleminen on mun juttuni.

Vuonna 1998 Teatterikorkeakoulun ovet avautuivat.

Vahvuuden ja heikkouden keinussa

Teatterikorkeassa Eeva oppi tuntemaan paremmin itseään ja muita. Ihmisyyden tutkiminen oli tärkeää.

– Se oli iso koulu myös henkisesti. Oma ajattelu kehittyi. Jouduin pohtimaan kriittisesti, olenko älykäs ja ajattelenko tosiaan näin, onko minulla mielipiteitä.

Opiskeluaikaan kuului paljon itsensä haastamista ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä.

– Toisaalta opiskeluaikana löysin aika vahvan luottamuksen itseeni, siihen että pärjään ja selviän. Minusta tuli luottavainen sen suhteen, etten pelkää mieleni hajoamista.

”Vaatii haurautta ja herkkyyttä, että toinen ihminen voi tulla lähelle ja syvälle.”

Vahvuudessa on paljon hyvää. Toisaalta Eeva on huomannut, että liika vahvuus tuo mustavalkoisuutta mielipiteisiin ja saattaa muodostua esteeksi toisen ihmisen todelliselle kohtaamiselle.

– Pohjalaisia syytetään jyrkkyydestä ja tottahan se on. Meillä pärjätähän. Se tulkitaan helposti niin, että en tarvitse ketään.

Myöhemmin elämässä Eeva on tajunnut, että hän saa olla myös heikko ja hutera ja pyytää apua.

– Heikkouskin on ihmisyydessä tosi kaunista. Vaatii haurautta ja herkkyyttä, että toinen ihminen voi tulla lähelle ja syvälle. Tämän oivaltaminen on ollut vähän pidempi reissu.

Pojankin sydän tuli kipeäksi

Myös äitinä Eeva Soivio on etsinyt rajojen ja rakkauden, vahvuuden ja pehmeyden balanssia. Pojat ovat nyt 15- ja 6-vuotiaita.

Kun Eeva erosi vanhemman poikansa isästä, poika oli 7-vuotias.

– Olin onnellinen, kun hän näytti isosti tunteitaan ja heitteli tavaroita, kannustin, että antaa mennä vaan.

Kohdatessaan äitinsä kuoleman lavalla tuo samainen poika oli 13-vuotias eli samanikäinen kuin Eeva oli aikoinaan veljensä kadotessa.

– En ole yrittänyt kaivaa pojasta sanoja, joita tuossa iässä ei vielä ole, mutta olen koittanut aistia tunnelmaa ja katsoa, ettei hän aivan katoa suljetun oven taakse.

Pojan reaktio on ollut nyt hyvin erilainen kuin aikoinaan erotilanteessa. Hän on kysellyt äidiltään huolestuneena, onko tämän pakko jatkaa teatterityötä. Jos Eeva sanoo olevansa väsynyt, poika huolehtii, ettei pikkuveli häiritse äitiä. Tarkkailevat tuntosarvet ovat pystyssä.

”Uskon, että kuoleman jälkeen ihmisellä ei ole mitään hätää, ja se on lohdullista.”

Eeva ei halua huolestuttaa lapsiaan, muttei toisaalta myöskään varo kuolemasta puhumista heidän kuultensa.

Pienempää poikaa harmitti heti tapahtuman jälkeen, kun ”äiti halusi olla mieluummin sairaalassa kuin kotona”. Hän käsitteli hämmennystään muun muassa leikkimällä, että hänelläkin on sydän kipeänä.

Myöhemmin nuorimmaista on alkanut kiinnostaa, kuka perheestä kuolee ensin ja mitä sitten tapahtuu.

– Olisi ihanaa sanoa lapsille, että kun kuolen, jään odottamaan teitä. Mutta ymmärrän, etten lopulta ymmärrä kuolemaa. Kävin kuoleman eteisessä, mutta en voi sanoa kuolemanjälkeisestä mitään varmaa.

– Vakuutan kuitenkin lapsille, että sitten kun kuolema tulee, siihen on jollain tavalla valmis. Surua oppii sitten käsittelemään. Uskon myös, että kuoleman jälkeen ihmisellä ei ole mitään hätää, ja se on lohdullista.

Häpeän kautta kiinni hetkeen

Eeva Soivion kirjassa toistuu hiukan yllättäen kokemus häpeästä. Hän tunsi häpeää siitä, miltä näytti kuollessaan 250 ihmisen silmien edessä, ja häpeää siitä, että sydämen pysähtyessä pissat tulivat housuun. Hän häpesi myös kollegoille ja pelastushenkilökunnalle aiheuttamaansa vaivaa.

Eeva uumoilee, että häpeä on jotenkin osa luterilaista perintöämme. Moni häpeää asioita, joille ei voi itse mitään.

– Kyllähän meille opetetaan jo varhain, että älä näy, älä kuulu, älä maistu äläkä haise.

Eevan mukaan näyttelijän ammattiin liittyy myös vahva ajatus siitä, että töihin tullaan vaikka pää kainalossa. Yhden ihmisen takia mikään ei saa pysähtyä.

– Mutta nyt kaikki pysähtyi. Ja lisäksi makasin pissat housussa, kun minua kannettiin pois.

Toisaalta Eeva Soivio kokee lavakuolemansa jälkeen jossain määrin vapautuneensa jatkuvasta miellyttämisestä. Ikäkin auttaa asiassa.

– On paljon helpompaa ja rennompaa olla hetkessä läsnä, kun ei koko ajan mieti, miten on tai mitä muut minusta miettivät.

Isojen asioiden läpikäyminen vaikuttaa väistämättä ihmiseen, mutta Eeva huomauttaa, että kärsimys ei aina jalosta.

– Jotkut kokemukset voivat myös murskata mielen ja sydämen. Ajatus siitä, että jonkun pitäisi vahvistua ja jalostua, kun menettää vaikka lapsensa, on järjetön.

– Vaikeat asiat ovat vaikeita ja musertava suru on musertavaa. Ei niitä voi helpottaa tai nopeuttaa, ei niihin ole olemassa oikotietä.

Käynti kuoleman eteisessä on kuitenkin tuonut Eevan elämään monenlaista hyvää. Merkitykselliset asiat ovat kirkastuneet: tärkeintä elämässä ovat perhe, ystävyys ja parisuhde sekä hetket lasten kanssa, kun he vielä ovat lähellä ja vierellä.

Kokemus on auttanut paitsi elämään väkevämmin hetkessä keskellä kiivasta elämänrytmiä myös tutkistelemaan kaikkea inhimillistä uusin silmin.

– Luen herkemmin muita ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Yritän myös napata kiinni kaikista kivoista hetkistä ja mukavista tilanteista.

Pappi ei väistänyt sairaalavuoteella olijaa

Eeva Soivio muistelee lämmöllä viestiä, jonka sai sairaalavuoteelle ystävältään pappi Jussi Murtovuorelta. Hän oli Jerusalemissa ja kysyi, haluaisiko Eeva jutella.

– Siinä on ihminen, joka ei vaihda kadun puolta vaan tulee kohti. Hänen läsnäolossaan on jotain todella rauhoittavaa, lohduttavaa ja lämmintä. Hän kuulee, mitä sanon.

”Minun uskoni on luottamus. Luottamus hyvään.”

Jussi tuli Eevalle tutuksi jo vuosia sitten. Hän oli eräänlaisena teatteriryhmän tukihenkilönä Reko Lundánin Kutsumattomia vieraita -näytelmässä. Lundán oli tuolloin jo vakavasti sairas ja kuoli projektin aikana. Jussi on myös Eevan nuorimman pojan kastepappi.

Eeva ei koe olevansa kovin uskonnollinen, mutta maksaa mielellään kirkollisveroja.

– Jussi ymmärtää tämän eikä tyrkytä uskoaan. Minulle Raamatun maisema on aika vieras ja kummallinen. Minun uskoni on luottamus. Luottamus hyvään.

Kun Eeva pääsi sairaalasta, tuli Jussi suoraan lentokentältä juttelemaan Eevan ja tämän puolison kanssa. Se, että toinen melkein kuoli, ei ole ollut helppoa puolisollekaan. Toisaalta kukaan muu Eevan lähipiirissä ei ole kokenut samaa kuin Eeva, mikä laittaa hänet yksinäiselle paikalle.

– Jussi totesi hyvin, että olen aina hiukan eri huoneessa tämän kokemuksen kanssa kuin muut. En pääse sieltä huoneesta koskaan pois.

Myös Eevan puoliso on voimakastahtoinen pohjalainen. Perheessä puhutaan suoraan.

– Olen opetellut kertomaan myös omista tarpeistani ja siitä, kun en jaksa.

Iloinen viisikymppinen

Eeva Soivio voi nyt hyvin ja on palannut töihin. Hänen puheissaan vilahtelee silti vähän väliä se mahdollisuus, että lopullinen kuolema voi tulla koska vain. Kukaan ei tiedä aikaa eikä hetkeä.

Eeva haaveilee siitä, että näkisi, mihin suuntaan elämä lapsia vie ja millaisiksi aikuisiksi he kasvavat. Myös kirjan kirjoittaminen oli iso haave.

– Yhtenä iltana istuin taksissa ja ajattelin, että onneksi se on nyt kirjoitettu, jos vaikka kuolen huomenna.

Eeva haluaa tulla muistetuksi ystävyydestä ja välittämisestä, siitä että hän on halunnut läheisilleen hyvää. Ja ”hemmetin hauskoista stooreista”.

Ensi vuonna Eeva ja puolisonsa täyttävät molemmat 50 vuotta.

– Minulla ei ole ikäkriisiä. Ajattelen vaan, että mahtavaa jos ne viisikymppiset tulevat!

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 11/2025.

Lue myös:

Kun Anni Pesosen äiti kuoli, osanottoviestit saivat hänet tuntemaan itsensä huijariksi

Ilmoita asiavirheestä