Toukokuun 4. päivän iltana vuonna 1936 kuultiin Suomen Yleisradiossa hyvin erikoinen haastattelu. Kirjailija Elsa Heporauta haastatteli Frans Leijonia, joka oli kuuro ja sokea ja kommunikoi kirjoituslaudan avulla.

Heporauta kysyi Leijonilta, mikä oli tämän elämän tärkein tapahtuma.

– Kun pääsin kouluun ja hyvät ihmiset ottivat minut huostaansa, kirjoitti Leijon laudallaan ja Heporauta luki ääneen.

– Sanokaa vielä radiokuuntelijoille, mitä haluatte!

Frans Leijon tavasi sana kerrallaan:

– Olen onnellinen, että olen saanut niin paljon rakkautta osakseni. Älkää hyvät ystävät koskaan halveksiko aistiviallisia, vaan auttakaa heitä, missä voitte!

Radiolähetykseen tiivistyy Frans Leijonin hämmästyttävä tarina. Miten on mahdollista, että erittäin köyhiin oloihin syntynyt ja kaksivuotiaana näkönsä ja kuulonsa menettänyt henkilö on radiossa haastateltavana ja vieläpä radion varhaisvuosina?

Vastaus löytyy kulttuurihistorian tutkija Hannu Salmen kirjoittamasta Frans Leijonin elämäkerrasta. Kyse oli ihmeestä, joka sisälsi sattumuksia, lahjakkuutta ja rakkautta.

Frans Leijon on Hannu Salmen kaukainen sukulainen, isosetä ja isoisoäitinsä avioton lapsi. Leijon kuoli jo paljon ennen Salmen syntymää, joten henkilökohtaista kontaktia ei päässyt muodostumaan.

25 vuotta sitten Frans kuitenkin astui Salmen elämään. Saatuaan sukututkimusta varten virkatodistustiedot isoisoisästänsä ja tämän lapsista, löytyi luettelon lopusta yllättävä kirjaus: ”Frans Salmi, kuuromykkä ja sokea. Hyljätty.” Kirjaus oli tehty isän sukunimellä, mutta muissa lähteissä Frans tunnettiin äitinsä sukunimellä Leijon.

Kyseltyään asiasta isältään ja muilta sukulaisiltaan Salmelle valkeni, että Fransin tarina oli erikoinen ja ainutlaatuinen, suorastaan hämmästyttävä.

Villilapsi, joka kadotti yhteyden

Frans Leijon syntyi köyhiin oloihin Yläneellä 1870-luvulla. Kaksivuotiaana hän sairastui tuntemattomaan sairauteen, minkä seurauksena hän menetti näkö- ja kuuloaistinsa ja puhekykynsä. Frans taantui ja hänestä tuli ”villilapsi, joka oli kadottanut yhteyden muihin ihmisiin”.

Kymmenvuotiaana Fransin elämä muuttui täydellisesti. Hänet vietiin räätälille, puettiin ja nostettiin kärryille matkalle kohti koulua. Yläneellä kartanoa johtanut Reinhold Jägerhorn oli huomannut, että Frans oli taitava ja älykäs ja hänellekin pitäisi tarjota mahdollisuus oppimiseen. Frans pääsi Pietarsaaren kuurojenkouluun, jossa hän oppi viittomakieltä ja pistekirjoitusta.

Fransista kehittyi taitava käsityöläinen, jonka rakentamia huonekaluja oli näyttelyissä Helsinkiä myöten. Hän rakensi itselleen myös polkupyörän ja kunnostautui etevänä puutarhurina.

Vanhemmalla iällään hän löysi hämmästyttävästi yhteyden sukulaisiinsa, joista hänet oli erotettu pienenä lapsena. Elämänsä viimeiset kymmenen vuotta hän vietti kuurojen yhteisössä Turun Kakskerrassa, jonne hänet on myös haudattu.

Hannu Salmi vertaa Fransia yhdysvaltalaiseen Helen Kelleriin, jonka tarina on maailmankuulu.

– Kertoo paljon valtakulttuurista, että emme tiedä paljoakaan kuurojen ja sokeiden yhteisöistä Suomessa. Tiedämme kyllä Helen Kellerin, mutta Frans Leijonin tarina on liki tuntematon.

Salmen mukaan Fransin tarina on ainutlaatuinen Suomessa.

– Toki koulutettuja kuurosokeita on ollut muitakin. Mutta Frans tuli sieltä köyhimmistä köyhimpien joukosta ja pääsi kuitenkin kouluun ja oppi monenlaisia taitoja. Hän oli epäilemättä poikkeuksellisen lahjakas.

Aistivammat olivat nykyistä yleisempiä

Salmi sanoo, että Fransin ihmeellinen tarina oli jo itsessään hyvä syy kirjan kirjoittamiseen. Lisäksi se tuo esille aistien merkitystä ihmisen elämässä.

Aikaisemmin erilaiset aistivammat olivat yleisempiä kuin nykyisin, sillä tartuntataudit levisivät nopeasti ja aiheuttivat usein pysyviä vammoja. Useiden sukujen ja tunnettujen henkilöiden lähipiirissä on ollut kuuroja tai sokeita, ja se on ollut aivan normaalia.

– Aistien historia on kiinnostanut minua aikaisemminkin. Esimerkiksi suomalaisuus rakentuu monella tavalla sen varaan, mitä näemme ja kuulemme, ja mitä opimme näiden aistien kautta pitämään arvokkaana. Rupesin miettimään, onko minulla edes mahdollisuus ymmärtää sitä maailmaa, jossa Frans eli.

Kuurojen taival ei ole Suomessa ollut helppo, ja kuurojen yhteisöä on alistettu monin tavoin. Aikoinaan kiellettiin viittomakielen käyttö, ja rotuajattelun innoittamana kiellettiin avioliitot syntymästään asti kuurojen kesken.

– On mielestäni tärkeää, että näiden alistettujen ryhmien tarinaa kerrotaan valtaväestölle, vaikka sitten poikkeusyksilöiden kautta. Tiedämme Fransin elämästä enemmän kuin monista hänen ystävistään. Tämä on valokeila pimeyteen, jonne emme muuten näe, Hannu Salmi sanoo.

– Olen yrittänyt kirjoittaa niin, että inhimillisyys korostuisi. Frans oli kokonainen ihminen niillä kyvyillä, jotka hänelle oli annettu ja joita hän käytti maksimaalisesti. Hänen tunto- ja hajuaistinsa olivat paljon herkempiä kuin normaalisti, ja halusin tuoda erityisesti näitä vahvuuksia esille. Olen pyrkinyt välttämään voivottelua ja surkuttelua.

Historiantutkija on aina aineistonsa armoilla. Jos alkaa panna joukkoon kovin paljon omiaan, voi jossain vaiheessa ylittyä raja, ettei oikeastaan voi enää puhua tutkimuksesta. Tulkintaa tietysti tarvitaan aina, ja parhaat tutkijat kommentoivat aineistoaan hyvinkin luovasti.

Fransin oma ääni kuuluu säilyneissä kirjeissä

Hannu Salmi sanoo, että Frans Leijonin tarinaa kirjoittaessaan hän joutui miettimään historiantutkijan roolia uudella tavalla.

– Miten kuuro ja sokea kokee tärisevän junamatkan? En voi sitä tietää eikä siitä ole lähteitä, mutta ajattelin, että voin kuitenkin kirjallisin keinoin kuvata niitä aistimuksia, joita siihen liittyi. Tämä ei vähennä tarinan todenperäisyyttä. Olen myös viitteissä perustellut, mihin näkemykseni pohjautuu, jotta teksti olisi myös tieteellisesti kestävää.

Aineistosta huolimatta Fransin omista ajatuksista ja käsityksistä voidaan lopulta tietää melko vähän. Melkein kaikki, mitä hän kertoi, on opettajien välittämää.

– Hänen äänensä pääsee esille kirjeissä, joita on säilynyt. Ne ovat hyvin käytännöllisiä, hän pyytää siemeniä tai lähettää puutyönsä lahjaksi. Hänellä oli verkosto, johon piti yhteyttä ja jonka selvästi koki tärkeäksi.

Frans Leijon oli oman aikansa julkkis. Hänestä kirjoitettiin paitsi kuurojen lehdissä myös valtaväestön lehdissä ja radioonkin hän siis pääsi. Vuonna 1937 Kuuromykkäin käsityönäyttelyssä hän sai kunnian kätellä presidentti Kyösti Kalliota ja tunnustella tämän pukua. Myöhemmin hän tunnusti olleensa pettynyt presidentin arkiseen pukuun.

Hannu Salmi: Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä. Otava 2025

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/2025.

Ilmoita asiavirheestä