Kimmo Järvinen on tukenut työkseen niin HIV-potilaita, päihteiden kanssa kamppailevia kuin syöpään sairastuneitakin. Eturauhassyöpäyhdistyksen toiminnanjohtajana hän kokee erityisen palkitseviksi tukipuhelut, joiden jälkeen hätääntyneen miehen verenpaine vaikuttaa laskeneen ja elämä jatkuu.

Suomen maantiet ovat tulleet kuusikymppiselle diakonissa Kimmo Järviselle tutuiksi. Hän on Suomen eturauhassyöpäyhdistys Propon toiminnanjohtaja ja kertoo työkseen miehille tästä ikävän yleisestä sairaudesta.

Yhdistyksen tavoitteena on edistää eturauhassyöpäpotilaiden hyvää ja oikeudenmukaista kohtelua, parantaa heidän elämänlaatuaan sekä vähentää eturauhassyövästä aiheutuvaa kärsimystä.

Järvisellä on takanaan pitkä ura erilaisten ihmisten auttajana. Hän valmistui diakonissa-sairaanhoitajaksi Lahden Diakonissalaitokselta vuonna 1993. Alalle hän päätyi mutkan kautta.

– Armeijan jälkeen menin Turun kristillisen opiston atk-linjalle tavoitteenani sen alan työt. Siellä tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni kuuroja ja kiinnostuin viittomakielestä. Päädyinkin sitten opiskelemaan sitä alaa.

Valmistuttuaan Järvinen sai Vantaan seurakuntayhtymän kuurojen ja kuulovammaisten diakonin viran.

– Jo silloin kohtasin miehiä, joilla oli eturauhassyöpä. Heitä tuli vastaan vuosien mittaan eri tehtävissä.

Syöpä on isku perusturvallisuuteen

Eturauhassyöpä on maailmanlaajuisesti miesten toiseksi yleisin syöpä. Suomessa se todetaan vuodessa noin 5600 miehellä.

Suurin osa eturauhasen syövistä etenee hyvin hitaasti, jolloin ne eivät lyhennä potilaan elinikää. Taudin yleisyyden takia eturauhasen syöpä aiheuttaa kuitenkin keuhkosyövän jälkeen suomalaismiehille toiseksi eniten syöpäkuolemia.

”Usein varttuneillakaan miehillä ei ole tunnetta elämän rajallisuudesta.”

Kimmo Järvinen sanoo, että jo syöpädiagnoosin saaminen on elämässä käänteentekevä asia.

– Usein varttuneillakaan miehillä ei ole tunnetta elämän rajallisuudesta. Syöpä saattaa olla sitten erittäin voimakas isku perusturvallisuuteen.

Harva mies on tuossa tilanteessa eniten huolissaan itsestään.

– Jos miehellä on kumppani ja lapsia, mielen täyttää etenkin yksi asia: Miten he pärjäävät kuolemani jälkeen?

Empatia toimii myös toiseen suuntaan. Useimmat puolisot pysyvät eturauhassyöpään sairastuneen miehensä rinnalla.

Kumppanit tulevat useimmiten mukaan hoitoneuvotteluihinkin. Syöpäpotilaan jännitys voi tilanteessa olla niin suuri, että on hyvä, että paikalla on useampi ihminen kuulemassa lääkärin kommentit.

– Joskus puhun puhelinkeskusteluissakin enemmän vaimon kanssa hänen miehensä tilanteesta. Herra sitten huutelee taustalta omia kommenttejaan.

Järvinen on huomannut, että rauhallisella ja empaattisella otteella saa jo ensimmäisen tukipuhelun aikana aikaan yllättävän paljon.

– Mies soittaa meille tavallisesti tilanteessa, jossa hän on saanut vasta osan tutkimustuloksista tietoonsa ja on ymmärrettävästi enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan. Kun sitten päätämme pitkän puhelun, sen oikein kuulee, kuinka soittajan verenpaine on laskenut.

Vertaisryhmät vähentävät kuormitusta

Järvinen on tehnyt paljon yhteistyötä myös Rintasyöpäyhdistyksen kanssa. Hänen mukaansa naisten ja miesten toimintamallit ovat hyvinkin erilaisia, kun lääkäri kertoo karun syöpäuutisen.

– Kun naisella todetaan rintasyöpä, pian valtava määrä ystäviä on ottanut häneen yhteyttä. Mutta kun mies sairastuu eturauhassyöpään, vielä kahden viikon päästäkin hän pohtii asiaa yksin.

Järvisen mukaan syövällä on edelleen sanana paha klangi. Jos jää yksin mörön kanssa, se voi täyttää koko mielen.

– Propossa me emme anna sitä mahdollisuutta. Keskustelu asiantuntijoiden ja muiden syöpään sairastuneiden kanssa auttaa.

Diagnoosin saaneille kerrotaan heti aluksi, että hänellä on runsaasti kohtalontovereita. Ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Moni mies kokee hyväksi osallistumisen Propon vertaisryhmiin. Niitä on eri puolilla maata ja ryhmät ovat luottamuksellisia.

– Vertaistuen tärkeintä antia on lisääntynyt ymmärrys koetusta. Arkea kuormittava taakka suhteellistuu ja ottaa vähemmän hallitsevan osan elämästä, Järvinen sanoo.

Sairauteen liittyy edelleen tabuja

Moni sairaus aiheuttaa häpeää. Eturauhassyöpä sijoittuu kehon intiimialueille, jolloin häpeän mahdollisuus on suuri. Esimerkiksi virtsan karkailu ja erektion katoaminen ovat äärimmäisen epämiellyttäviä asioita. Niistä ei aina edes haluta puhua ääneen.

Järvinen huomauttaa, että häpeä on sinällään turhaa. Monenlaisia ratkaisuja kiusallisiin vaivoihin on kehitetty. On esimerkiksi olemassa housunsuojia, jotka ehkäisevät virtsan hajun ja infektiot.

– Erektion saamista taas voidaan ensin kokeilla tablettilääkkeillä. Jos ne eivät auta, on olemassa myös erilaisia geeli- ja pistolääkkeitä.

Järvisen mukaan nuoremmat sukupolvet ovat senioreita valmiimpia käsittelemään eturauhassyöpään liittyviä arkaluontoisia asioita.

– Ongelma on, että eturauhassyöpä löydetään useimmiten vasta siinä vaiheessa, kun mies on noin 70-vuotias. Silloin on mahdollisuus päästä psa-kokeeseen.

Magneettikuvaus antaa sitten tarkempaa informaatiota.

– Sairaus on kuitenkin saattanut olla eturauhasen sisällä jo parikymmentä vuotta. Alkuvaiheessa tauti ei välttämättä aiheuta miehelle mitään oireita.

Kimmo Järvinen sanoo, että eturauhassyövän seulonta pitäisi tietyssä iässä tehdä kaikille miehille samalla tavalla kuin naisille tarjotaan mahdollisuus rintasyöpäseulontaan.

– Jos miehille saataisiin toteutettua hyvissä ajoin seulonta, suurin osa eturauhassyövistä löydettäisiin ajoissa. Sairastuneiden elämänlaatukin olisi parempaa, kun toimenpiteet olisivat vähemmän kajoavia.

Järvisen mukaan seulonnasta on käytykin keskustelua. Päättäjäportaassa on kuitenkin elänyt vahvasti ajatus, että seulonta ei olisi riittävän vaikuttavaa.

Työssä on oltava rouheutta

Eturauhassyöpäpotilaiden auttaminen on ollut Kimmo Järvisen päätyö vasta kymmenen vuotta. Sitä ennen hän on työskennellyt sote-kentällä monien erilaisten ryhmien kanssa.

Kimmoa ovat vetäneet puoleensa erityisesti marginaalisissa olevat ihmiset.

– Haen työstä tavallaan jonkinlaista suolaisuutta ja rouheutta. Siksi varmaan hakeudun tasaisin väliajoin uudenlaisiin töihin, Järvinen virnistää.

Erityisesti vuodet Helsingin Diakonissalaitoksella ovat jääneet Järvisen mieleen. Esimerkiksi Pikku Villa -majoitusyksikössä asui HIV-positiivisia, huumeita käyttäviä ihmisiä.

”Kuka tahansa kadunkulkija voisi olla vastaavassa jamassa, jos olisi kokenut kaiken saman.”

Yksikössä Järvinen kollegoineen huolehti muun muassa asukkaiden opiaattikorvaushoidosta. Muutenkin tarjottiin mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli ihmisten välinen kanssakäyminen.

– Olin aikaisemmin ajatellut, että päihteiden käyttäjät eivät enää elä ihan täysillä tässä maailmassa. Heidän joukossaan oli kuitenkin paljon hyvin fiksuja ihmisiä, joiden kanssa sain käydä mahtavia keskusteluja.

Välillä Kimmo Järvisen mieleen juolahti, että monen potilaan nykyinen elämäntilanne selittyi siellä, että sielu oli hyvin repaleinen monien elämän kriisien myötä.

– Kuka tahansa kadunkulkija voisi olla vastaavassa jamassa, jos olisi kokenut kaiken saman.

Paikka muualta pois potkituille

Vielä astetta tai pariakin vaativampi paikka Diakonissalaitoksella oli Villa Nova -asumisyksikkö. Sen asiakaskunnasta lähes kaikki olivat jossakin vaiheessa elämäänsä katselleet maailmaa kalterien takaa.

– Me olimme se viimeinen sääliharava, joka poimi nekin, jotka olivat lentäneet pihalle Rälläkästä eli Pelastusarmeijan asuntolasta, Järvinen kuvailee.

Villa Novassa päihteet olivat arkipäivää suurimmalla osalla potilaista. Meno oli välillä niin kovaa, että henkilökuntaankin saatettiin käydä kiinni. Se johti aika suureen vaihtuvuuteen.

– Kun siirryin tuohon yksikköön, aloin ensimmäisenä kiinnittää huomiota paikan yleiseen siisteyteen. Se vaikutti niin, että miehet alkoivat pitää parempaa huolta myös omista huoneistaan.

Järvinen kertoo, että rajusta asukaskunnasta huolimatta Villa Novassakin pärjäsi, kun noudatti tiettyjä pelisääntöjä.

Jos henkilökunta ei pottuillut asukkaille, niin sama toimi toisinkin päin. Tiukkana toki piti olla.

– Kun kaikki meni hyvin, siitä koitui asukkaille käytännön etuja. Eräältä leipomolta saimme runsaasti kakkoslaatuisia munkkeja ja viinereitä. Ne kelpasivat hyvin meille kaikille.

Ladaa ei poltettukaan

Monenlaisia tilanteita sattui. Yleensä hässäkät kuitenkin selvisivät puhumalla.

– Aloimme myymään miehille kahvia lähes muodollisella hinnalla. Siinä kahvikupin ääressä juteltiin pitkiä aikoja ja tunnelma muuttui jotenkin rauhallisemmaksi.

Käsillä puuhastelusta pitävällä Kimmo Järvisellä oli tuolloin tapana kunnostella vanhoja Ladoja vastapainona rouhealle työlle. Hän oli tullut jälleen kerran töihin yhdellä projektiautoksi hankkimallaan Ladalla.

– Samana päivänä jouduin olemaan yksikön puuronsyöntihetkessä se ikävä tyyppi ja pitämään kuria. Tästä ei yksi pahan väkivaltahistorian omaava uusi kaveri tykännyt.

Iso miehenköriläs kiroili rajusti ja uhkasi vielä joku päivä polttaa Järvisen Ladan.

– Saman tien toinen vielä raamikkaampi kaveri nousi tuoliltaan ylös. Mies totesi, että jos joku koskee Kimmon autoon, niin hän huolehtii siitä, että kyseiseltä tyypiltä irtoaa pää.

Lada sai olla rauhassa.

Toisen läsnäolo voisi riittää hoidoksi

Yhteinen elämä marginaalissa olevien kanssa on opettanut Kimmo Järvisen tunnistamaan yhteiskunnassamme etenkin yhden ison ongelman. Yksinäisyys raastaa todella monia.

– On tosi paljon ihmisiä, joille toisen ihmisen läsnäolo voisi olla jopa riittävä hoito.

Kimmo Järvinen on entinen seurakunnan työntekijä ja nykyisin aktiivinen seurakuntalainen Vantaan Rekolan seurakunnassa.

Hän heittää palloa kirkon suuntaan. Vieläkin enemmän pitäisi tehdä niiden hyväksi, joilla ei mene hyvin.

– Ja olisi pidettävä kunnolla meteliä siitä, jos joku asia on eettisesti väärin. Esimerkiksi silloin, jos jotkut ihmiset jätetään hoitamatta.

Kirkon työmuodoista Järvinen nostaa luonnollisesti esiin itselleen tutun diakoniatyön. Sitä hän monen muun tavoin pitää kruununjalokivenä.

– Olen huolestuneena seurannut erityisryhmien parissa työskentelevien kirkon työntekijöiden määrän jatkuvaa vähenemistä. Esimerkiksi työ päihdeongelmaisten tai erilaisten vammaisryhmien kanssa vaatii ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat sen työn.

Sopimus Jumalan kanssa

Millainen sitten on monessa mukana olleen Kimmo Järvisen henkilökohtainen uskonelämä?

Mies miettii hetken. Hän arvioi sen toimivan hyvinkin yksinkertaisesti. Kyseessä on alihankintamalli.

– Ei Jumalalla ole aikaa hoitaa kaikkia pieniä ryhmiä. Hän sitten käyttää minun kaltaisiani alihankkijoita.

Järvinen kertoo pilke silmäkulmassa, että hänen uskoonsa liittyy myös eräänlainen diili Jumalan kanssa.

– Minä ajan Propon asioissa noin 75 000 kilometriä vuodessa ympäri maata. Osuuteni sopimuksessa on hoitaa ne alihankintahommat. Jumala taas järjestää minulle turvaa tien päälle.

Kaikki on mennytkin hyvin tähän saakka. Toki muutama läheltä piti -tapaus on hirvien kanssa ollut.

Lähimmäistä kannattaa aina auttaa

Järvisellä on jo pitkään ollut tapana ottaa päivän aikana eri työtehtävissä kohtaamansa miehet mukaan omaan tai laajemman joukon iltarukouksiin.

”Jos joku pyytää minulta apua, pyrin aina auttamaan.”

Käytäntö alkoi jo silloin, kun hän työskenteli Vantaan seurakuntayhtymässä kuurojen ja kuulovammaisten parissa.

– Sovimme, että asiakkaani voivat lähettää minulle esirukousaiheita. Oli porukka, joka oli sitoutunut rukoilemaan tiettyyn kellonaikaan. Minä laitoin sitten heille ryhmäviestin, johon oli listattu sen päivän rukousaiheet.

Järvinen on saanut elämässään nähdä läheltä myös todella surullisia, raastaviakin asioita. Hän myöntää, että ilman uskoa voimat olisivat monessa kohtaa loppuneet.

Yksi Järvisen elämän kantava ajatus kumpuaa suoraan Raamatun ydinsanomasta.

– Jos joku pyytää minulta apua, pyrin aina auttamaan. Vaikka olisin yötä myöten ajanut Pohjois-Suomesta saakka kotiin.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/2025.

Ilmoita asiavirheestä