Raija Sollamo oli lasikattojen särkijä ensimmäisenä naispuolisena teologisen alan professorina ja tiedekunnan dekaanina sekä Helsingin yliopiston vararehtorina. Hänen elämäkertansa keskittyy eksegeetin, yhteiskunnallisen vaikuttajan ja tasa-arvon edistäjän työhön.
Mitä kuuluu?
– Elämäni on rauhoittunut ja menee hiljaisempaan suuntaan. Vuosi sitten mieheni Matti sai aivoinfarktin, ja hän on ollut sen jälkeen numero yksi hoitamieni asioiden arvojärjestyksessä. Helmikuusta lähtien hän on ollut kotona pitkän sairaalakierroksen jälkeen. En ole varsinainen omaishoitaja, mutta lainausmerkeissä. Kotipalvelu käy meillä kolmesti päivässä.
Elämäkertasi nimi on Yliopistolla kuin kotonani. Elämää ja eksegetiikkaa, naistutkimusta ja tasa-arvotyötä (Väyläkirjat 2025). Miten onnistuit alaotsikon osa-alueilla?
– Elämä ja eksegetiikka ovat olleet isoja projekteja, joihin on mahtunut onnistumisia ja epäonnistumisia. Tasa-arvotyöllä ja feministiteologialla oli sosiaalinen tilaus, ja niissä tapahtui paljon kehitystä. Sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon edistämisessä on edelleen työtä, mutta me elämme hyvää vaihetta, kun asiat on nostettu pöydälle ja niistä uskalletaan puhua.
– Aikanaan puhuin paljon seurakunnissa ja naisjärjestöjen tilaisuuksissa, kun keskusteltiin kiivaasti naispappeudesta: pitääkö naisen vaieta seurakunnassa ja mikä on naisen paikka kirkossa?
Mitä tarkoittaa, että olit yliopistolla kuin kotonasi?
– Viihdyin yliopistolla tosi hyvin ja minua kohdeltiin asianmukaisesti. Naiset eivät aina uskalla ottaa johtamisvastuuta, mutta usein muutokset vaativat sitä. Naisten aseman konkreettiseksi parantamiseksi piti astua remmiin.
– Minulle on ollut aina tärkeää, että minulla on oikeus ja vapaus olla omaa mieltäni. Itsetuntoni on suhteellisen vankka ja mielenlaatuni hämäläisen tasainen. En hypi korkeuksiin, enkä vajoa syvälle. Yliopistolla sain olla oma itseni.
Miten teologinen tiedekunta otti vastaan naisdekaanin?
– Tulin vähän outona tehtävään ja aloitin tiedekunnan kokoukset rukouksella. Tiedekuntaneuvostossa osa jäsenistä hämääntyi siitä ja sanoi, ettei rukous sovi yliopistomaailmaan.
– Teologit olivat itse melkein neuroottisen tarkkoja tiedeyhteisön käytäntöjen noudattamisesta. Minä olen ollut aina sitä mieltä, ettei teologisella tiedekunnalla ole mitään vaaraa niin kauan kuin tutkimus ja opetus on korkeatasoista. Sitten tilanne voi olla toinen, jos ihmiset riitelevät ja opetuksen ja tutkimuksen taso laskee.
Jatkuuko työsi tieteen parissa?
– Pitkään ajattelin, että elämäkerta on viimeinen suuri ponnistukseni, joka liittyy tieteeseen, julkiseen elämään ja kirjoittamiseen. Mies kysyi aina, milloin oikein jäät eläkkeelle, ja nyt minä sitten jään. Periaatteessa olen itseni kanssa sopinut, etten enää ota tieteellisiä artikkeleita tehtäväkseni, mutta yhden vielä otin…
Tunnetko yhä vetoa vaikuttamiseen?
– Minua on vedetty mukaan moniin asioihin, joita olen halunnut edistää kokosydämisesti. Nyt yritän siirtää muille vastuutehtäviä.
– Raamatuntutkimuksen tarjoama tieto oli kullanarvoista aikansa keskusteluissa. Minulla oli Septuagintan tutkijana usein tunne, että käytän käsittämättömän tai luvattoman paljon aikaani ja energiaani työhön, jota monet nimittävät näpertelyksi. Tutkimuksen vastapainoksi halusin antaa panokseni aikalaisten ongelmien ja haasteiden hoitamiseen. Siksi olin aktiivinen yhteiskunnallisissa asioissa.
Mihin vaikutit eniten kirkolliskokouskausina?
– Uuteen raamatunkäännökseen käännösvaliokunnan varapuheenjohtajana. Käännös palvelee edelleen hyvin, vaikka jotkut sanat ja ilmaisut kuulostavat jo vanhanaikaisilta ja jotkut asiat olisi voinut sanoa toisin. Raamatulla ei ole varaa jäädä kirjaksi, jota ei ymmärretä ja joka tuntuu vanhahtavalta.
Millä mielin seuraat kirkollisia keskusteluita?
– Olen pahoillani siitä, ettei kirkossa ole saatu vieläkään homoseksuaalien vihkimistä reilusti hyväksyttyä. Kirkolliskokouksessa yritettiin ottaa jonkinlainen edistysaskel, muttei sekään onnistunut. Eteneminen on hidasta ja vaikeaa.
– Toivon kirkon pysyvän kansankirkkona, jonka kansan enemmistö tuntee omakseen. Kirkon pitäisi uudistua, jotta sen päätösten kanssa voitaisiin olla sovussa. Kirkko elää hengellisistä asioista. Se mitä uskosta ja toivosta saamme, auttaa meitä toteuttamaan lähimmäisenrakkautta. Kirkon päätöksenteko pitäisi saada toimimaan sopusoinnussa sen rakkauden kanssa.
Miten koet nykyisen elämänvaiheen?
– Kun aika kuluu, samalla vanhenevat niin läheiset kuin minä itsekin, ja edelliset sukupolvet poistuvat. Se on aikamoinen prosessi. En ajattele 82-vuotiaana joka päivä kuolemaa, mutta usein se käy mielessä.
– Nuorempana suhtauduin kuolemaan kuin suureen ja pelottavaan onnettomuuteen tai tragediaan. Nyt yritän opetella suhtautumaan siihen rauhallisesti päätepisteenä, jota kohti tässä kuljetaan.
Mitä meille on luvassa?
– Kristillisestä toivosta ei kannata luopua. Johanneksen evankeliumin linjan mukaisesti minun on helpompi uskoa, että elämä jatkuu heti kuoleman jälkeen ilman isoa katkoa. Ylösnousemus on jonkinlaista henkistynyttä elämää, pääsyä Jumalan luo, mutta miten se toteutuu, siitä me tiedämme vähän.
Ilmoita asiavirheestä