Anne Kumpusalo-Vauhkosen psyykkisesti sairas äiti sai aikanaan ihmiset suhtautumaan ennakkoluuloisesti myös tyttäreen. Vaikean lapsuuden elänyt Anne sai kuitenkin hellyyttä ukilta ja voimaa rukouksesta. Paluu apteekkariksi lapsuuden kotiseudulle on ollut korjaava kokemus.
Anne näki äidin silmistä, milloin kohtaus oli tulossa. Ahdistus ja viha ottivat äidin valtaansa ja hän alkoi huutaa, suoltaa katkeria sanoja.
Kun kotiin oli tulossa vieraita, Anne jännitti, saisiko äiti kohtauksen sillä aikaa. Ruokaa äiti ei laittanut koskaan eikä pessyt pyykkiä. Kotitöistä huolehtivat mummu sekä Anne jo pienestä pitäen. Äiti ei tullut ikinä Annen koulun kevät- tai joulujuhliin, vanhempainiltoihin tai yleisurheilukilpailuihin, joissa Anne juoksi.
– Tiesin jo lapsena, että äiti on sairas. Luulen, että hän oli sairastunut jo alle 20-vuotiaana. Diagnooseja olivat skitsofrenia sekä rajatilapersoona, johon liitetään impulsiivisuus ja vaikeus hallita tunteitaan. Tuo kaikki piti paikkansa, Anne Kumpusalo-Vauhkonen, 53, sanoo.
Sairaanhoitajan ja proviisorin koulutuksen saanut nainen kertoo edesmenneestä äidistään paitsi tyttärenä myös terveydenhoidon ammattilaisena.
Ukki oli turva-aikuinen
Anne syntyi vuonna 1972 Nivalassa, mutta tuosta isän kotipaikkakunnasta hänellä ei ole muistoja. Vanhemmille tuli asumusero, kun Anne oli nelivuotias. Hän muutti äitinsä kanssa äidin kotipaikalle eli mummun ja ukin luo Savoon Lapinlahdelle.
Pienellä maatilalla oli muutama lehmä, kanoja sekä paljon käsivoimin tehtävää työtä. Annen piti tarttua talikkoon, kun hän oli itse tuskin talikon mittainen.
Mummu ei oikein tullut toimeen äidin kanssa, mutta ukki pärjäsi hänen kanssaan paremmin. Ukki antoi tyttärensä kiivaiden puheiden mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Myös Annelle ukki Tahvo Ryhänen oli hyvin läheinen.
– Olin ukin tyttö. Ukki oli minulle turva-aikuinen. Hän luki satuja, leikki ja pelasi kanssani. Olin 19-vuotias, kun ukki kuoli. Se oli kova paikka.
Äiti auttoi ukkia hänen töissään. Hän pystyi toimimaan ja tekemään töitä ohjattuna, mutta ei oma-aloitteisesti. Se merkitsi Annelle kotityötaakkaa: jo lapsena hän vastasi usein perheen ruoanlaitosta.
Anne oli tavallaan omaishoitaja, vaikka sanaa ei tunnettu eivätkä esimerkiksi kouluterveydenhuolto tai sosiaalitoimi tunnistaneet hänen tilannettaan. Olosuhteiden pakosta Annesta kasvoi riuska, ahkera ja oma-aloitteinen.
Välit isään olivat pitkään etäiset. Isä solmi uuden avioliiton, josta Annelle syntyi velipuoli. Suhde isään lähentyi iän myötä jonkin verran. Anne oppi ymmärtämään, miten vaikeaa isällä oli ollut avioliitossa hänen äitinsä kanssa. Isä kuoli samana vuonna, kun Anne meni naimisiin.
”Osa opettajista ihmetteli, miten saatoin olla niin hyvä koulussa, vaikka olin avioerolapsi ja äitini oli hullu.”
Taakkana monenlaiset leimat
Vanhempien avioerosta tuli virallinen, kun Anne oli yhdeksän. Tuohon aikaan maaseudulla avioero oli harvinainen tapaus ja asenteet usein julmia. Psyykkiset sairaudet olivat melkoinen tabu koko yhteiskunnassa.
– Minut leimattiin. Osa opettajista ihmetteli koulumenestystäni. Että miten saatoin olla niin hyvä, vaikka olin avioerolapsi ja äitini oli hullu, Anne kertoo.
”Jo pienenä minä päätin, että minusta ei tule rukka eikä poloinen!”
Hänen keskiarvonsa ala-asteella oli liki kymmenen.
– Äiti sanoi itseään Anja-rukaksi, ja isä vastasi puhelimeen: Väinö-poloinen. Jo pienenä minä päätin, että minusta ei tule rukka eikä poloinen! Omille lapsillenikin olen aina korostanut sinnikkyyden ja toiveikkuuden merkitystä elämässä: tulevaisuus pitää nähdä merkityksellisenä ja tavoittelemisen arvoisena.
Anne ajattelee, että oman asenteen voi aina valita, ja pitää suhtautua myönteisesti tulevaan myös silloin, kun elämässä on vaikeuksia.
– Pitää luottaa omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin selviytyä, mennä kohti tavoitteita ja saavuttaa itselle tärkeitä asioita.
Haukkuja ja korjaavia kokemuksia
Äidille Annen koulumenestys oli mieluista, mutta hänen suhtautumisensa opiskelemiseen oli kaikkea muuta kuin kannustavaa. Anne piti kuitenkin päänsä. Lukioaikana hän pohti farmasian, teologian ja oikeustieteen opintoja, mutta lähti kuitenkin opiskelemaan Oulun Diakoniaopistoon ja valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1994.
Lähes joka viikonloppu hän kävi kotona ja hoiti kotitöitä ja äidin asioita. Äiti ei kuitenkaan kiittänyt tytärtään.
– Haukkumapalakalla minä yleensä sain tehdä. Kaiken tein väärin.
Elämään tuli kuitenkin ihmisiä, jotka auttoivat jaksamaan. Samaa kyläkoulua käynyt Jarmo Vauhkonen tuli vastaan opiskelijatytön iltariennoissa. Seurustelun ja vuonna 1997 solmitun avioliiton myötä Anne sai paitsi rakastavan puolison, myös hyvät appivanhemmat. Heiltä tuli tukea ja arvostusta, jota hän ei ollut saanut omilta vanhemmiltaan.
Lisäksi Annelle on aina ollut tärkeää päästä ulos luontoon, metsään ja Nerkoonjärven maisemaan.
– Siinä rantakivillä olen lapsena ja nuorena monet itkut itkenyt ja rukoillut.
Edelleen hän hiljentyy luonnossa yksin ollessaan.
Opiskelijalle tarpeellisia viikonlopputöitä Anne sai Lapinlahden apteekkarilta Raakel Tyyskältä. Apteekkarin ystävätär oli kysynyt, miten hän saattoi palkata sellaisen äidin tyttären.
– Raakel oli sanonut, että ei kai äidin sairaus ole tytön vika. Raakelista tuli minulle vahva tukija ja sydänystävä. Hän kannusti eteenpäin. Kun opiskelin farmaseutiksi, sitten proviisoriksi ja ryhdyin apteekkariksi, hän kyseli aina miten pärjään ja säälitteli yrittäjän työmäärää ja velkoja. Pidimme säännöllistä yhteyttä, Anne kertoo.
– Raakelin kuva on työhuoneessani ja hänen paikkansa sydämessäni säilyy aina.
Pienellä paikkakunnalla äidin hullun leima oli kaikkien tiedossa, tai siltä se ainakin Annesta tuntui. Tiettyjä lapinlahtelaisia ihmisiä Anne suorastaan pelkäsi.
”Ikäihmisten lääkehoidon järkeistäminen on minulle sydämenasia.”
Pako ja onnellinen kotiinpaluu
Anne Kumpusalo-Vauhkonen työskenteli lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimealla Kuopiossa vuosina 2011–2016. Tehtävä oli näköalapaikka apteekkialaan, jota oli inspiroivaa saada olla kehittämässä.
– Ikäihmisten lääkehoidon järkeistäminen on minulle sydämenasia. Tavoitteena on jokaisen asiakkaamme onnistunut lääkehoito, joka on tarkoituksenmukainen, turvallinen ja taloudellinen.
Vieremän apteekkarina Anne toimi vuosina 2016–2022. Hänen oli helppoa mennä paikkakunnalle, jossa hänet oli opittu tuntemaan pääasiassa työn kautta. Yrittäjänä aloittaminen oli eräänlainen pako. Tavallaan Anne pääsi aloittamaan puhtaalta pöydältä, sillä aviomiehen sukulaisia lukuun ottamatta kukaan ei tuntenut hänen perhetaustaansa.
Kun Lapinlahden apteekin apteekkilupa sitten tuli auki, eläköityvä apteekkari houkutteli Annea hakemaan sitä. Oma apteekki kotipaikkakunnalla oli ollut Annen pitkäaikainen unelma, mutta sen toteutuminen tuntui mahdottomalta. Apteekkariluvista päättävä Fimea piti kuitenkin entistä arvostettua työntekijäänsä pätevimpänä hakijana.
– Siinä vaiheessa, kun minulle oli myönnetty Lapinlahden apteekkilupa, tulikin olo, että enhän minä Lapinlahdelle voi mennä, en kelpaa siellä kenellekään! Että siellä monet eivät halua minua apteekkariksi.
Pelot osoittautuivat turhiksi. Ihmiset, joita hän oli pelännyt, tulivatkin iloisesti onnittelemaan. Monet asiakkaat ovat halunneet sanoa lämpimiä muistoja Annen äidistä ja ymmärtäviä sanoja Annen vaikeasta lapsuudesta. Annen demonit haihtuivat savuna ilmaan.
– Minulla oli varmaan turhia ja vääriäkin luuloja ihmisten asenteista. Lapsi, joka elää jännittyneessä ja pelkäävässä ilmapiirissä, kasvaa yliherkäksi. Toisaalta opin lukemaan ihmisiä heidän silmistään varsin hyvin. Silmät ovat sielun peili.
Anne halusi sisustaa Apteekkinsa omaleimaisesti, paikkakunnan näköiseksi. Ikkunoita ja apteekin seiniä kiertävät vanhojen valokuvien suurennokset. Näkymät kirkonkylän menneistä näkymistä, ihmisten arkisesta työnteosta ja apteekkihistoriasta saivat ihastuneen vastaanoton.
Apteekin avajaisvuonna Anne sai pitää avajaispuheen suositussa AikaTaika-tapahtumassa. Kotikylälle palaava nainen teki tietoisen ratkaisun ja kertoi puheessaan vanhempiensa avioerosta ja äitinsä sairaudesta. Hän saavutti lapinlahtelaisten luottamuksen monin tavoin.
Tämän vuoden kunnallisvaaleissa apteekkari oli äänikuningatar ja uudisti paikkansa Pohjois-Savon hyvinvointialueen valtuustossa.
Äiti sai rauhan
Kasvaessaan Anne sai kuulla, että hänen äitinsä (s.1932) nuoruusvuosiin oli kuulunut monia surullisia ja traumaattisiakin tapahtumia.
Äidin veli oli kuollut pikkulapsena kurkkumätään. Toinen veli, SM-tason nuori hiihtäjä, oli menehtynyt humalaisen aiheuttamaan häkämyrkytykseen. Odottaessaan äidin siskoa mummu oli loukkaantunut navettatöissä, minkä vuoksi sisko oli kasvanut selkävikaisena ja kuollut nuorena.
Mummu ja ukki menettivät kolme lastaan liian varhain, ja yksi tytär sairastui psyykkisesti. Miten he kaiken kestivätkin?
Kun Anne alkoi odottaa ensimmäistä lastaan, hän pelkäsi äitinsä kohtalon uusiutuvan. Nuori äiti pelkäsi tulevansa hulluksi, mutta toisen ja kolmannen lapsen kohdalla pelko oli jo haihtunut.
Välit Heidiin (s.1999), Albertiin (s.2002) ja Elmeriin (s.2006) ovat rakkaudelliset. Varsinkin äidin puolen suvusta periytynyt urheilullisuus jatkuu Annen urheiluhulluutena ja urheilevina lapsina, jotka kaikki ovat harrastaneet yleisurheilua sekä pelanneet jalkapalloa SM-tasolla.
Nopea laitahyökkääjä Elmer Vauhkonen solmi ammattilaissopimuksen jo 15-vuotiaana, ja hänet on huomattu todellisena tulevaisuudenlupauksena.
Annen äiti kuoli iäkkäänä vuonna 2019. Viimeiset vuodet toivat mukanaan muistisairauden, joka osoittautui armolliseksi asiaksi.
– Sairauden myötä äidin luonne muuttui, hän unohti ahdistuksensa ja oli lastenlapsilleen mitä herttaisin mummo. Minuakin äiti alkoi kehua ja kiittää siitä, että tein hänen hyväkseen niin paljon.
– Hän oli meillä usein viikonloppuisin, jotta pääsi saunaan. Kävin iltaisin äidin mentyä jo nukkumaan häntä katsomassa ja tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Äiti nukkui aina rauhallisesti kädet ristissä. Se näky tuntui hyvältä.
Muistisairaus toi siunauksen: Äiti sai rauhan. Suhde äitiin parani. Kaikki se tuntui Annesta helpottavalta.
Rukouksen voima
Vaikka äiti oli sairas ja ajoittain pelottava, häneltä ja mummulta Anne sai perintönä turvaa tuovan asian, iltarukouksen. Myös lepopäivä pyhitettiin. Radiojumalanpalvelus kuunneltiin joka sunnuntai ja kirkossa käytiin juhlapyhinä.
Iltarukousten hetket omien lasten kanssa olivat Annelle itsestään selvä asia: mahdollisuus välittää lapsille luottamusta elämän suurimpaan turvaan. Vanhempien elämä päättyy joskus, joten pelkästään heidän huolenpitonsa varassa lasten elämä ei voi olla.
– Vieläkin me kotona luetaan usein yhdessä Levolle lasken Luojani ja siunataan kaikki, myös jo edesmennyt mummo, sekä kuolleet kissat ja koirat!
Anne vei omia lapsiaan kirkkoon silloin tällöin. Tyttö viihtyi rauhallisesti kirkonpenkissä, mutta vilkkaiden pikkupoikien kanssa jumalanpalvelukset eivät olleet äidille rauhoittavia.
Rukous on ollut tärkeä voimavara Annelle halki elämän. Usko Jumalan läsnäoloon ja johdatukseen ei ole ollut koetuksella, vaikka hänellä on ollut vaikeaa. Ilman oman isän läsnäoloa kasvanut tyttö miettii, mistä turvansa saavat ne, joilla yhteyttä Taivaalliseen Isään ei ole.
– Olen aina saanut rukouksesta turvaa. Tärkein rukouspaikka on omassa sydämessä, jonne voi mennä silloin, kun siltä tuntuu.
Hänen katseensa on kirkas ja levollinen. Se on elämästä kiitollisen ihmisen katse.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 9/2025.
