Suomen Sukututkimusseura esittää kirkonkirjojen salassapidon enimmäisajan lyhentämistä 70 vuoteen, vaikka henkilön kuolemasta ei olisikaan tietoa. Tällä hetkellä yksityiselämän suojaamiseksi säädetty salassapitoaika on näissä tapauksissa 100 vuotta. Muuten salassapitoaika on 50 vuotta henkilön kuolemasta.

Seuran mukaan salassapitoajan lyhentäminen 70 vuoteen lisäisi avoimuutta ja olisi sama kuin Ruotsissa. Muutos poistaisi maiden väliltä tarpeettomia esteitä sukututkimusten laadinnassa. Sukututkimusseura on esittänyt muutosta lausunnossaan, jonka se on antanut Oikeusministeriölle, joka on kartoittanut julkisuuslain salassapitoperusteiden mahdollisia muutostarpeita. 

Sukututkimusseura kritisoi lausunnossaan Kirkkohallitusta, joka vuonna 2011 ohjeisti seurakuntia antamaan lupia ainoastaan 100 vuotta vanhempien kirkonkirjojen tutkimiseen. Kirkkohallitus antoi ohjeen sen jälkeen, kun Korkein hallinto-oikeus oli antanut yksittäistapauksessa päätöksen, jonka mukaan sukututkija ei saanut itsenäisesti tutkia 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja.

Seuran mukaan sadan vuoden salassapitoaika vaikeuttaa erityisesti sukututkimuksen aloittamista. Sata vuotta käsittää käytännössä 3–4 sukupolvea, eli sukututkimuksen aloittajalla pitää olla tietoa iso- tai isoisovanhemmista ja heidän perheistään. Monissa tapauksissa tätä tietoa on haettava seurakunnista tai aluekeskusrekisteristä.

Sukututkimusseuran hallituksen puheenjohtaja Jouni Elomaa sanoo, että 70 vuotta olisi kohtuullinen salassapitoaika. Hän vertaa asiaa mm. siihen, että käräjäoikeuksissakin usein arkaluontoisissa asioissa asianomistajan henkilötiedot salataan vain 60 vuodeksi.

Hänen mukaansa nykyinen käytäntö, joka ei mahdollista alle 100 vuoden ikäisten kirkonkirjojen itsenäistä tutkimista, vaikeuttaa sukututkimusta monella tavalla.

— Se vie ensinnäkin aikaa, kun asiakirjojen läpikäyntiä joudutaan tilaamaan seurakunnilta. Monissa seurakunnissa näitä selvityksiä tehdään muiden töiden ohessa.

— Selvitykset saattavat myös olla ylimalkaisia tai jopa virheellisiä. Kun tutkija pääsee itse katsomaan alkuperäistä lähdettä, hän osaa käyttää hyödykseen kaikkia niitä pieniä reunamerkintöjä, joita dokumenteissa voi olla.  

— Pitää myös muistaa, että kirkonkirjoissakaan kaikkia asioita ei ole merkitty oikein, vaan niiden lukeminen ja hyödyntäminen vaatii tulkintaa. Jos tutkija saa käyttöönsä ainoastaan jonkin toisen henkilön seulomaa tietoa, katoaa siinä välillä paljon arvokasta tietoa.

Asiakirjojen tilaaminen ja läpikäyminen seurakunnilta ja aluekeskusrekistereissä on maksullista työtä. Elomaan mukaan sukututkijat ymmärtävät, että työ maksaa.

— Rekisterivirkailijan antamissa henkilötiedoissa saattaa kuitenkin olla virheellisen tulkinnan takia vääriä tietoja. Tällöin sukututkimus voi lähteä alusta pitäen väärille urille, jolloin tutkijalle tulee tarpeettomia kustannuksia.

Sukututkijoiden mukaan tutkimusta on vaikeuttanut myös se, että aluekeskusrekisterit poistivat Kansallisarkiston tutkijasaleista viime syksynä yli 80 seurakunnan alle 100 vuotta vanhojen kirkonkirjojen mikrokorttikopiot.

Lue myös:

Sukututkimusseurassa kummastellaan kirkkohallituksen suositusta