Kun Reino Helismaa ja Toivo Kärki tekivät 1950-luvun puolivälin tienoilla salanimillä näytelmän Ruoska ja rakkaus, olivat arviot ensin mairittelevia. Kun paljastui, että korkeatasoiseksi kiitetyn näytelmän taustalla olikin pelätty rillumarei-kaksikko, ei ”kansan maun turmelijoita” tahdottu enää suitsuttaa. Näytelmä vedettiin vähin äänin ohjelmistosta ja kriitikot harmittelivat astuneensa ansaan.

Tämänkaltainen jaottelu korkean ja matalan taiteen, kulttuurin ja viihteen välillä on ollut omiaan vahvistamaan nykyhetken latteaa näkemystä. Enää ei vedetä rajoja portinvartijaleiman pelossa.

Olisihan se nyt mautonta elitismiä erotella taide ja viihde toisistaan, tai ylipäätään lajitella mitään matala- ja korkeakulttuurin määrein. Vai olisiko kuitenkaan?

Historiallisessa kontekstissa matala- ja korkeakulttuurin välinen raja on usein teennäinen. Nykyvalossa tarkasteltuna esimerkiksi Reino Helismaan metaforat ja kielentaju yltävät suomen kielen mestarisarjaan. Monet elokuvahistorian törkylaareihin viskatut ohjaajat, kuten Abel Ferrara tai Douglas Sirk, ovat myöhemmin saaneet ansaitsemaansa arvostusta oivaltavina uudisraivaajina.

Äsken kertomieni esimerkkien vuoksi olen tähän ikään asti taistellut jaotteluja vastaan. Nyt olen yllättänyt itseni kaipaamasta niitä.

KAIPAAN JAOTTELUA aikana, jona aikuisten miesten keskuudessa katsotuimpia elokuvia ovat erilaiset supersankarirainat, kun yliopiston käynyt väki mieluummin kuuntelee podcasteja kuin lukee kirjoja, kun murhasarjoja katsotaan joka toisessa taloudessa ja Coldplayn konsertit, Sannin hiukset ja Mirellan Timanttei -poplaulu ovat laatulehdistössä syvällisesti analysoituja ilmiöitä.

Älkääkä ymmärtäkö väärin: viihteelle on paikkansa. Minä tunnustaudun esimerkiksi suureksi Stephen King ja Kummeli -faniksi. Myös Christopher Nolanin Batman-trilogia on tehokasta elokuvaa. Silti kulttuurin lapsellistumisesta puhumisen ei pitäisi olla elitismiä.

Ongelman ytimessä on taiteen alistuminen kapitalismin käyttötavaraksi. Kapitalistisessa helvetissä jokaisen on ensin oltava julkkis, ja sitten kirjailija, laulaja, mitä näitä nyt on. Henkilöbrändit taluttavat teoksia. Teini-ikäiset määrittävät koko kansan maun. Se ei kuitenkaan ole teinien syy: heillähän on harvemmin rahaa. Se on vanhempien syytä. Kulttuurikasvatus katosi kodeista varastoon kirjahyllyjen mukana.

Tietyssä mielessä nekin, jotka kuluttavat kulttuuria, tekevät sitä usein lapsellisin motiivein. Näyttelyissä käydään näyttäytymässä ja kuuluaksesi tiettyyn identiteettiryppääseen, on fiksua ottaa tietyistä kirjoista kuvia Instagramiin.

Väitän kulttuurin viihteellistymiskehityksen ja sekularisaation kulkevan käsikynkässä. Korkea taide syvine, ajattelua ja pysähtymistä vaativine muotoineen ja teemoineen, vaatii tietyssä mielessä samaa kuin hengellinen kilvoittelu. Maku jalostuu vaivaa vaatien. Mutta hiljalleen, ei hälinällä.