Taidemaalari Osmo Rauhala maalasi talven ja kevään peuroja ja huolehti samalla kuolevista läheisistään. Kesällä siveltimen jälkiä voi tutkia näyttelyssä Laukon kartanossa Vesilahdella. Rauhala rakastaa luonnonpaikkoja, jotka eivät ole muuttuneet tuhansiin vuosiin. Niistä löytyy rauha, tasapaino – ja pyhä. Miksi-kysymykset lakkaavat ja aika pysähtyy.

Ateljee Turun Taiteen talon viidennessä kerroksessa on hyvässä järjestyksessä. Keskipäivän runsas valo ei paljasta mitään epämääräistä. Jokaisella seinustalla nojailee peuroja esittäviä teoksia, valmiita ja keskeneräisiä.

Yhdestä ikkunasta voi katsella tuomiokirkon tornia, toisesta suunnasta avautuu näkymä Aurajoelle.

– Kaikki ateljeeni ovat olleet kansallismaisemissa. Turun lisäksi Tampereella Finlaysonin kiinteistössä ja New Yorkissa 200 vuotta vanhassa suojellussa kiinteistössä Sohon Greene streetillä.

Parhaillaan Osmo Rauhala rakentaa Hämeenkyröön ateljeekotia yhdessä puolisonsa Minttu Loukolan kanssa. Sekin rakennus tulee sijaitsemaan kansallismaisemassa, lähellä kirjailija F. E. Sillanpään syntymäkotia.

Nokian Siurossa sijaitsevalla suvun luomulammastilalla sata hehtaaria peltoa odottaa kevättöiden tekijää. Neljällesadalle lampaalle karitsoineen täytyy kasvattaa heinät ja viljat. Tila on siirretty osittain pojan hallintaan, ja lomittaja hoitaa eläimet, mutta Rauhala käy tiluksilla edelleen säännöllisesti.

Tällä hetkellä suuri osa ajasta kuluu Turussa kolmesta syystä. Rauhalan puoliso saa täällä syöpähoitoja ja perheen tytär suorittaa kaupungin lukiota sekä seurakunnan apuohjaajakoulutusta. Taiteilijalla on myös kiire saada Laukon kartanossa kesäkuussa avautuvan peura-aiheisen näyttelynsä teokset valmiiksi Turun ateljeessaan.

Kysyminen loppuu ja aika pysähtyy

Työpöytää vastapäätä viimeistelyä odottaa aiempia silhuetinomaisia peuroja lihaisammalta näyttävä eläin. Kuvassa vasemmalla on temppeliä muistuttava merkki ja oikealla puolella metsää merkitsevä mehevä puu.

Teos saa Rauhalan puhumaan paikasta, joka ei ole muuttunut tuhansiin vuosiin. Sellaisia löytyy esimerkiksi Saimaan saaristosta, tuntureilta ja Norjan vuonoilta.

– Paikassa, jossa ei ole kaadettu puita eikä käsitelty maaperää, tulee rauhallinen ja tasapainoinen olo. Siellä ymmärrän paikkani tässä kaikessa. Tätä voi verrata pyhän kokemukseen. Miksi-kysymykset lakkaavat ja aika pysähtyy.

Eläinten muuttuminen kolmiulotteisemmiksi on kiinnostava murroskohta Rauhalan taiteessa. Hän ei osaa selittää, mikä muutoksen synnytti, mutta muistaa hyvin, milloin se tapahtui.

– Maalasin meren elämää kuvaavia töitä ja tutkin pinnan alla olevia ilmiöitä, unenomaista todellisuutta. Kun sukellat veteen, kaikki on hitaampaa, valo taittuu ja äänet kuuluvat eri tavalla.

Alitajunnan maailmassa Rauhala alkoi liittää eläimiin kolmiulotteista muotoa. Ensimmäiset pulleat rauskut ilmestyivät Helsingin kaupungin taidemuseoon vuonna 2004. Hän odottaa kiinnostuneena, mihin muutos johtaa. Kun se selviää voi suunta taas vaihtua, vaikka täysin abstraktiin ilmaisuun.

”Koen peurat ystävinä, jotka kaipaavat suojelua petoja vastaan. Tunnen sympatiaa myös muita saaliseläimiä kohtaan.”

Suojaa petoja vastaan

Peura on saaliseläin, ja saaliiksi joutuminen on Osmo Rauhalan kokemusmaailmassa myötätuntoa herättävä kohtalo.

– Koen peurat ystävinä, jotka kaipaavat suojelua petoja vastaan. Tunnen sympatiaa myös muita saaliseläimiä kohtaan.

Muinaisissa kalliomaalauksissa peura oli tärkeässä roolissa. Siitä saatiin ruokaa ja materiaaleja. Rauhala näkee peurassa myös muinaisen taiteilijan omakuvan. Ihminen ja peura ovat saman kokoisia, kumpiakin vaivaavat samat pedot. Suhde ei kuitenkaan ole vain rinnakkainen.

– Me olemme peuroille myös uhka. Vaikka Laukon kartanon näyttelyn eläimet ovat edeltäjiään kolmiulotteisempia, hahmo ei edelleenkään viittaa yksilöön, vaan edustaa lajia, ilmiötä ja muotoa, jossa aine ja henki pyrkivät tasapainoon.

– Näin peuran hahmo koetaan monissa kulttuureissa.

Peuramaalaria voi lähestyä poikkeuksellisen monista näkökulmista. Hän on myös luomuviljelijä, jonka kanssa voi keskustella elinvoimaisesta maaperästä matoineen, myrkyttömyyden terveysvaikutuksista ja maatalouden omavaraisuudesta.

– Meidän pitää ymmärtää voivamme joutua saarroksiin, tilanteeseen, jossa rahtilaivat eivät uskalla kulkea Itämerellä ja ruoka pitää kasvattaa ilman nykyisiä tuontikemikaaleja.

Luomuviljelyn mallia Sveitsistä

Rauhalan mielestä olisi tärkeää siirtää merkittävä osuus Suomen pelloista omavaraiseen luomuviljelyyn, jossa emme olisi riippuvaisia Venäjältä tuotavista kemikaaleista. Niihin liittyy myös moraalinen ongelma.

– Veronmaksajien rahoittama maataloustuki päätyy venäläisten sotakassaan. Onko se oikein?

Mallia voisi Rauhalan mukaan ottaa Sveitsistä, jossa 80 prosenttia pelloista lannoitetaan luomuna. Alpeilla on vaikeat olosuhteet, mutta siellä tuotetaan vientiin puhdasta luomuruokaa hyvällä katteella ja ollaan mahdollisessa kriisissä omavaraisia.

Rauhala on puhelias ja keskustelee mielellään melkein mistä vain. Kaikkiin taidettaan koskeviin kysymyksiin hän ei silti vastaa suoraan. Taiteessa on aina jotain sellaista, mitä kukaan ei voi selittää, ei edes taiteilija itse.

– Kun analyysi loppuu, alan maalata. Ääni ja väri toimivat ihmisen mielessä eri tavalla kuin sanojen kieli.

Taidekriitikko Bianca Gräsbäckin ajatus vaikuttaa osuvan ytimeen: ”Rauhalan taide viittaa harvinaisen suoraan tuntemattomaan, kielen ulkopuolella olevaan, intuitiiviseen ymmärtämiseen. Mutta se, miten hän sen tekee, on edelleen arvoitus.”

Hiekanjyvä autiomaassa

Moni muistaa Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkon teoksista. Tuhopolton jälkeen keskiaikaiseen rakennukseen haluttiin aivan uusi kuvamaailma. Vuonna 2003 Rauhala oli kuvausmatkalla Arizonan autiomaassa, kun hän kuuli tulleensa valituksi tehtävään yhdessä Kuutti Lavosen kanssa.

Hän tunsi itsensä yhtäkkiä pieneksi kuin hiekanjyvä. Hankkeen kokoa ja merkitystä verrattiin Hugo Simbergin ja Magnus Enckellin urakkaan Tampereen tuomiokirkossa. Simbergin siveltimestä syntyi Haavoittunut enkeli, fresko, joka vaikutti Rauhalaan voimakkaasti jo lapsena.

Autiomaassa ajatukset alkoivat tavoitella aikaa. Mistä sitä voisi saada riittävästi? Hän oli sopinut museonäyttelyt Helsinkiin, Tukholmaan, Peruun, Alankomaihin, Yhdysvaltoihin ja Brasiliaan. Hänellä oli suomalaiselle taiteilijalle täysin poikkeuksellinen kalenteri, eikä näyttelyiden yli voinut vetää ruksia.

Oli se puoli vuodesta, jonka Rauhala vietti perheineen toisessa kotikaupungissaan New Yorkissa. Manhattanille palattuaan hän suuntasi kirjastoihin ja maailman parhaisiin kirjakauppoihin ja alkoi perehtyä kirkkotaiteen historiaan, Raamattuun ja symboliikkaan.

Rauhala tunnetaan monipuolisesti tieteitä ja intuitiota yhdistävästä järjestelmällisestä työtavastaan, jonka visuaalinen kieli on aivan toisenlainen kuin Kuutti Lavosen. Taiteilijat päättivät, etteivät he työskentele yhdessä, vaan kumpikin luo oman kokonaisuutensa.

Aurinko nousee alttarin takaa

Sastamalassa Rautaveden rannalla sijaitseva viisisataavuotias kirkko avasi ovensa uudelleen 2009. Siitä tuli suosittu retkikohde, ja erityistä mielenkiintoa herättivät Rauhalan ja Lavosen teokset. Rauhala oli saanut omaksi alueekseen kirkon kuorin.

Alttaria kohti keskikäytävää kävellessä näkymää hallitsee nouseva aurinko. Mitä lähemmäksi katsoja tulee, sitä korkeammalle aurinko näyttää nousevan. Auringon oikealla puolella seisoo lähteestä juova peura. Teoksen nimi on Sanan jano. Rauhalalla oli mielessään Daavidin rukous: ”Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala.”

Peura on päätynyt myös kuorin pohjoisosan luomiskertomuksen seitsemää päivää kuvaavaan teoskokonaisuuteen. Kuudennessa kuvassa naaras imettää vasaa teoksessa Maidon synty. Siinä imetys ja hoiva yhdistävät ihmisen toisiin nisäkkäisiin.

Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi. Jumalan silmä esiintyy viimeisen kerran alttarin kuvissa ja vetäytyy lepoon ajan rattaan sisään. Levon myötä Jumala muuttuu näkymättömäksi.

Alussa oli Henki

Mitä silmän sulkeutuminen tarkoittaa? Onko Osmo Rauhalan Jumala nukahtanut?

– Tiede selittää maailman syntyä alkuräjähdyksellä, joka mielestäni esiintyy myös Raamatun luomiskertomuksessa, taiteilija aloittaa.

Ennen kuin Jumala aloittaa luomistyön, on vain Jumalan Henki. Sitten syntyy valo alkuräjähdys. Tästä alkaa myös aika. Alussa oli siis vain näkymättömiä kaasuja, Rauhala pohtii.

– Albert Einstein on sanonut, että jos yhdenkin alkuaineen elektroni olisi ollut eri kokoinen, aineen olemus ja maailmankaikkeus olisivat hyvin erilaisia. Se ei voi olla sattumaa. Täytyy olla suunnitelma. Einsteinille tämä on hengellinen ajatus.

Rauhalan mukaan ratkaisevin osuus luomista oli ihmisen aisteille näkymätön vaihe. Kun maailmankaikkeus ja elävä aine syntyi ja tuli ihmiselle näkyväksi, Jumalan Henki pysyi siihen nähden aineettomana ja näkymättömänä.

– Muutos ei siis tapahtunut Jumalassa, vaan aineessa ja meidän kyvyssämme nähdä sitä.

Laiduntava lauma rauhoittaa

Alttaripöydän seinään Osmo Rauhala on maalannut itselleen hyvin tutun eläimen, karitsan. Niiden syntymistä hän on valvonut Siurossa yöt pitkät vuosikymmenten ajan. Tällä yksilöllä on oranssi sädekehä ja etujalkojensa välissä valkoinen viiri, johon on maalattu punainen risti.

”Raamatun kertomukset ovat osa evoluutiotamme metsästäjistä karjankasvattajiksi ja viljelijöiksi.”

Kirkkotaiteessa nämä symbolit viittaavat Kristuksen sovitusuhriin ja sen kautta saatuun voittoon synnistä, kuolemasta ja pahan vallasta. Rauhala ei taivu puhumaan teologiaa lampaasta, vaan vie ajatukset ihmisen historiaan sellaisena kuin luonnontiede siitä puhuu. Lammas on vuohen ja koiran ohella ihmisen ensimmäinen kotieläin.

– Raamatun kertomukset ovat osa evoluutiotamme metsästäjistä karjankasvattajiksi ja viljelijöiksi.

Lampaat ovat Rauhalalle rauhoittava näky, varsinkin laiduntaessaan.

– Levollisesti kulkeva lauma kertoo turvallisesta ympäristöstä ja runsaasta ravinnosta. Ne rauhoittavat ihmisen mieltä.

Jotain samaa hän koki lapsena vanhempiensa kanssa Nokian kirkossa. Erityisesti hän nautti kanttorin komeista loppusoitoista, jotka olivat usein Bachilta.

Taiteelliset taipumukset tulivat ilmi jo lapsena, kun äidin kertomat sadut ja tarinat siirtyivät pikkupojan piirustuksiin. Kun Osmo sai luvan lainata isän puumaaleja, vajan kovalevyille alkoi syntyä maalauksia. Muutama vuosi sitten aitasta löytyi äidin sinne tallettama kouluaikojen piirustuskokoelma.

Äidin ja purotaimenen puolella

Länsi-Pirkanmaa on ollut Rauhalan suvun elinpiiriä 1400-luvulta saakka. Tämä tarkoittaa kahtakymmentä katkeamatonta sukupolvea.

Ihmiset ovat viihtyneet kalaisien vesiteitten varrella jo kivikaudella, jolloin asukkaat olivat todennäköisesti saamelaisia. Rauhalan tilojen mailta on löytynyt 3500 vuotta vanha kivikirves ja kivikauden ihmisten rakentama kiviröykkiö.

”Jäin velvollisuudentunteesta jatkamaan tilaa. Äidistä piti pitää huolta.”

Osmo Rauhalan isän kuoltua suhdetta kotitilaan oli ryhdyttävä ajattelemaan koko loppuelämän näkökulmasta. Osmo oli silloin lukiolainen.

– Olin ajatellut seurata koulumenestyksen synnyttämiä mahdollisuuksia, mutta jäin velvollisuudentunteesta jatkamaan tilaa. Äidistä piti pitää huolta.

Lukiolaispoika edusti sukutilaa kokouksessa, jossa piti päättää kylän läpi kulkevan puron ruoppaamisesta. Elettiin 1970-luvun puoltaväliä, jolloin ympäristötietoisuus oli vasta heräämässä.

Nelisenkymmentä isäntää tuijotti koulupoikaa vakavana, kun tämä nosti ainoana kätensä: Vastustan.

Osmo Rauhala ajatteli jokihelmisimpukoita ja purotaimenia, mutta lähestyi isäntiä talouden näkökulmasta. Kylällä oli liki 70 hehtaaria peltoa valtion kesannolla ylituotannon vuoksi. Joen kaivuulla saataisiin 14 hehtaaria uutta viljelysmaata. Valtio maksaisi samanaikaisesti tuotannon vähentämisestä ja lisäämisestä samassa kylässä.

– Ei kovin järkevää, Rauhala muistelee.

Nuorukainen ehdotti, että säilytetään mahdollisimman monta optiota, luonto ja tuotanto. Peltoa annettaisiin viljelyyn kesannosta, ja jos se ei kriisissä riittäisi, ruoppaukseen voisi aina palata.

”Pelkääminen ei ole ollut meillä perinteenä.”

Mallia Tali-Ihantalan upseerilta

Rauhalalta on kysytty, eikö häntä pelottanut. Hän on vastannut isänsä olleen Summassa ja Tali-Ihantalassa tiedustelualiupseerina.

– Pelkääminen ei ole ollut perinteenä.

Isä ja äiti ymmärsivät luontoarvoja jo ennen kuin niistä juuri puhuttiin. Isä opetti pojilleen jatkuvan kasvatuksen ja sekametsän hyötyjä. Maata hän viljeli kiertoviljelyn menetelmillä eikä halunnut käyttää myrkkyjä, sillä ne johtivat pääoman, ruokamullan, kulumiseen.

Lukion jälkeen Osmo Rauhalalla oli kädet täynnä töitä tilanhoidossa, mutta hän haki silti Turkuun opiskelemaan kauppatieteitä ja historiaa. Historiaan ei aika riittänyt. Kun kauppatieteen opintoviikot olivat kasassa, oma ala löytyi taideopinnoista, ensin Vapaasta taidekoulusta ja sitten Taideakatemiasta.

Opiskelija meni viideksi navettaan ja kahdeksalta Tampereelta junaan ja oli ensimmäisten joukossa paikalla, kun Helsingissä Ateneumissa piirrettiin elävää mallia. Seitsemältä takaisin junaan Siuroon ja puolilta öin nukkumaan. Näin meni kolme vuotta. Junassa hän luonnosteli ja kirjoitti ajatuksiaan mustakantiseen vihkoon, joita on kertynyt jo parisataa.

Tuntosarvia tutkimaan

Ymmärtääkseen maailmaa ja omaa paikkaansa taiteilijana Rauhala jatkoi taideopintoja New Yorkissa. Siellä hän syventyi tutkimaan, millaisia tuntosarvia taide, uskonto, filosofia ja tiede ovat ihmiselle. Tuntosarvien lisäksi tarvitaan kieli, joka välittää sen, mitä aistit tunnistavat.

Moni on ihmetellyt, miten Siuron maaseudulla viihtyvä ihminen voi viihtyä New Yorkissa – ja päinvastoin. Valtameren molemmilla puolilla on koettavaa, jota ilman Rauhala ei haluaisi olla.

Atlantin tällä puolella hän nauttii Saimaasta ja Pohjois-Norjasta, vaeltaa ja kalastaa perheen kanssa. New Yorkin vireä ja monimuotoinen kulttuuri ravitsee näiden vastapainona.

– Sieltä kaipaan ajatusten vaihtoa ja suvaitsevaisuutta, jota erilaisten ihmisten joukko elää arjessaan. On myös arvokasta seurata paikan päällä mitä molemmin puolin Atlanttia oikeasti tapahtuu. Mediassa todellinen kuva asioista näyttää hämärtyvän.

Kaksoispisteen jälkeen

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon töitä suunnitellessaan Osmo Rauhala toivoi, että siellä olisi yksi työ, jossa kahden taiteilijan maailmat kohtaisivat. Rauhala ja Lavonen valitsivat tolpan, johon molemmat jättivät jälkensä.

”Kuolema ei ole enää niin mystinen ja pelottava ilmiö.”

Lavonen maalasi aaltoja, Rauhala kaksoispisteen. Symboli oli tarttunut Rauhalan mieleen äidin siunaustilaisuudessa. Äidin siunannut pappi vakuutti, että kuolema ei ole elämän päätepiste vaan kaksoispiste. Ikä ja menetykset ovat tehneet sanoista kokemuksen.

– Hoidimme äitiämme kuusi vuotta kotonamme lähes loppuun asti.

Rauhala oli molempien vanhempiensa kuolinhetkellä heidän vieressään sairaalassa ja valvoi puolisonsa kanssa myös tämän äidin lähtöä. Kuolema on ollut viime talvena lähellä, kun perheessä on eletty kaksi saattohoitoa. Toinen menehtyneistä oli Osmo Rauhalan sisar, jonka lähin omainen hän oli.

– Kaikki tämä on ollut meille arvokasta kokemusta siitä, miten täältä lähdetään. Kuolema ei ole enää niin mystinen ja pelottava ilmiö.

Lähteet: Osmo Rauhala – Vuosikymmenen jäljet – Traces of the Decade 1999–2002. Tampereen taidemuseo; Pirjo Silveri: Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. Sata ja yksi kuvaa.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 7–8/ 2025.

Ilmoita asiavirheestä