Näimme päivänvalon samoihin aikoihin, 1960-luku ja minä. Minä tulin tosin vähän jäljessä, ja siltä on tuntunut aina.

Perheen nuorimpana olen ollut juuri vähän jäljessä kaikesta. Kuullut suvun tarinoista vain rippeet, kun parhaat kerrottiin isommille. Katsellut 60-lukulaisuutta kuulumatta siihen. Saatellut Taizén-retkeläisiä lähtemättä itse mukaan. Saanut lapsia aikaisin kokematta maistelemisen vapautta. Hankkinut ensimmäisen passin 40-vuotiaana, kun muut olivat jo reilinsä reilanneet. Alkanut vakavasti miettiä Jumalaa vasta, kun muut ovat jo ohittaneet kyselyiän.

”Väkevänä hyökynä löi ylitseni Siionin laulujen melankolinen mystiikka.”

Uskonymmärrykseni alkeet olivat uskovaistenpastilleja seuroissa ja tähtiä Jyväskylän kaupunginkirkon katossa. Kahdeksanvuotiaana katselin Muonion suurissa seuroissa törmäpääskyjen jatkuvaa edestakaista lentoa suuren hiekkakuopan seinämässä: onko elämä pelkkää lähtemistä?

Serkun kanssa litkin lihalientä maitobaarissa, kun olisi pitänyt kirkossa kuunnella pitkään puhuvan kirkkoherran saarnaa. Väkevänä hyökynä löi ylitseni Siionin laulujen melankolinen mystiikka.

Virsikirjasta tuli minulle niin tärkeä, että annoin sellaisen jokaiselle lapsellenikin, nahkakansilla, omistuskirjoituksella. Ihan kuin se sukupolvi olisi taas käärinyt tuon rukouskirjan kirkkoliinansa sisään ja kuljettanut helmoissaan, veisannut porkkanaa pilkkoessaan niin kuin minä, tapaillut hämärässä olohuoneessa vanhaa koraalia.

Ensimmäisen oman Raamatun sain yksitoistavuotiaana. Alleviivasin siitä Jesajan kirjan kauneimmat lauseet. Oliko Jumalakin runoilija? Tunsin suurta läheisyyttä.

Tiukka napitus

Tulin uskoon monta kertaa. Olin seurakuntanuori, lauloin punaista veisukirjaa, näppäilin Landolasta a-mollin. Lauluryhmällä oli pienoisevankeliumin raamatunkohta nimenä, Johannes 3:16. Se lauloi lohduttomilla kaduilla kulkevasta Kristuksesta.

Kristillinen oppi tuntui nuoruuden ehdottomuudessa parhaalta mitä tiesin. Oli tärkeää napittaa tiukkaan, miten asia on, vaikka Jumalan rakkaus olikin kuin meren aava ja tähdet Herran töitä tulkitsee. Osasin roomalaiskirjeeni ja kirjoitin lisähuomioita Raamattuni marginaaliin.

Usko oli siihen aikaan niin vetreä, että sitä vieroksuvat vieroksuivat myös minua. En huomannut siinä mitään elämälle vierasta, elämähän virtasi juuri siellä, missä pyhä oli hallinnassa.

Sitten alkoi se varsinainen elämä, se, jossa kaikki ei mennyt niin kuin olin suunnitellut. Huomasin, että toiset sellainen sai vetäytymään kuoreen, jotta se, mitä oli ollut, olisi yhä vielä. Minä olin toista maata. Aloin elämän kuopassa kyseenalaistaa ja kysyä. Kokeilin kepillä jokaista jäätä. Työnsin anturin maailmaan, josta oli aiemmin tuprahdellut vain turmeltuneita tuoksuja.

”Vastustin ulkopuolelta opittuja sanoja. Väistelin varmuutta, kun tiesin, miten raakoja sen hedelmät ovat.”

Piikki lihassa

Kun pääsin kyselyikään, minusta tuli piikki lihassa. En halunnut viljellä Pyhän Kolminaisuuden erilaisia nimiä, ja aloin kartella kirkollista fraseologiaa. Kysyin niin kuin Lasse Mårtenson eikö sitä tosiaan voi sanoa toisin. Vastustin ulkopuolelta opittuja sanoja. Väistelin varmuutta, kun tiesin, miten raakoja sen hedelmät ovat.

Sosiaalisessa mediassa minulle sanottiin, että anna jo olla. Pitääkö niitä muuttumattomia pyhiä aina kaivella. Eikö voi vain nielaista ja antaa vuosien sulattaa.

Kiitin onneani, että havahtumiseni alkoivat iän myötä harventua. Eihän sitä tosiaan, joka asiasta, minä ajattelin ja katselin vierestä, miten innokkaimmat jatkoivat siitä ja tästä, ihan oikeista asioista. Panin sydämiä ja peukkuja, jotta olisin samassa rintamassa. Banderollia en jaksanut enää kantaa.

Kirkosta olin kuitenkin eri mieltä. Minusta kirkon piti koko ajan olla liikkeessä, työntää kärheään eri suuntiin, tunnustella ja muuttua ja olla valpas. Sen työnä on sovittaa itsensä kulloisenkin ajan asuun.

Mutta pitääkö uskonkin uudistua? Eikö riitä, että se kerran oli tuore ja otettiin käyttöön?

Rakas vanha usko

Uskoni on jo yli 60-vuotias. Varsin kulunut, kauhtunut, repeillytkin monin paikoin. Mutta katselen sitä hellyydellä: voi että, mitkä käänteet ja vuodet olemmekaan yhdessä kulkeneet.

Muistatko, kun sinusta ei ollut mihinkään niinä kovina aikoina? Oli pakko turvautua sinua suurempaan. Ja entä sitten, kun täytit päiväni kaiken maailman pähkäilyillä. Että pelastuuko ihminen näin vai noin, ja lopulta sekin, että mistä hän pelastuu ja onko siinä järkeä, sellaisessa itsekeskeisyydessä.

Tai miten rinta rottingilla kävit kanssani vääryyttä vastaan. Siitä kiitos. Usein olit pontevampi kuin minä. Joskus kauhistutti, miten itsevarmana spatseerailit kaiken kansan edessä. Eikä mitä, hintahan sillä oli. Menetin monia, joita jäin ikävöimään.

Rakas vanha usko, minä pidän sinut. Ei haittaa, vaikka olet harsuuntunut. Lävitsesi huljuu valoa toivottavasti kumpaankin suuntaan. Vielä sinusta on varjoksi liiassa paahteessa ja palellessa hitusen lämmitätkin. Tykkään siitä, että et enää sanele ehtoja tai määritä rajaa. Luotat minuun ja minä luotan sinuun. Emme tarvitse paljon sanoja.

Parasta on, kun olemme hiljaa. Kuulemme toistemme ääniä silloin tällöin. Kummallakin on tilaa käpperehtiä omiaan.

Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 5/2025.

Ilmoita asiavirheestä