Keskustelu jumalakuvasta ja kirkon opista on tänä keväänä käynyt poikkeuksellisen kuumana. Keskustelun herättäjinä ovat toimineet muun muassa emerituspiispa Wille Riekkisen kirja Valo ja pimeys (Teos, 2025) sekä eksegeettien Ville Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan tietokirja Jumalan synty (Otava, 2025). Kotimaan haastattelun Riekkisestä voit lukea täältä ja arvion Jumalan synty -kirjasta täältä.

Kirjat saivat aikaan kommenttivyöryn sekä mielipidekirjoitusten ja vastineiden tulvan. Toukokuun kirkolliskokouksessa myös joukko kirkolliskokousedustajia äityi vaatimaan piispakunnalta julkilausumaa viimeaikaisten keskustelujen tiimoilta.

ARKKIPIISPA TAPIO Luoma haluaa nyt ”ottaa härkää sarvista” ja vastaa Kotimaan kysymyksiin siitä, mitä keskusteluista pitäisi ajatella, mikä on kirkon suhde uskontunnustukseen ja erilaisiin jumalakuviin 2020-luvulla.

— Moni varmasti näiden vallitsevien keskustelujen johdosta pohtii, mitä Jumalasta pitäisi tai voi ajatella, hän toteaa.

Jumala ei vastaa, että minä olen se, jollainen rabbi, pappi, imaami tai arkkipiispa sanoo minun olevan.

Luoma kertoo pitävänsä myönteisenä asiana sitä, että Jumalasta ja jumalakuvista keskustellaan. 

— Keskustelu julkisuudessa on ollut mielenkiintoista. Se tuo mieleeni keskustelut, joita käytiin omassa nuoruudessani, kun Heikki Räisänen esitteli samankaltaisia kriittiseen raamatuntutkimukseen liittyviä kysymyksiä, Luoma sanoo.

Luoma kertoo jumalakuvansa tiivistyvän Toisessa Mooseksen kirjassa. Mooses kysyy palavalta pensaalta, kuka sinä olet. Jumala vastaa: Minä olen se, joka olen. Tässä on Luoman mukaan Jumalan olemuksen ydin. 

— Jumala ei vastaa, että minä olen se, jollainen rabbi, pappi, imaami tai arkkipiispa sanoo minun olevan. Jumala määrittelee itse itsensä. Ihminen ei voi hallita Jumalaa jumalakuvan kautta.

Kristityillä kuitenkin on käsitys Jumalasta, Luoma alleviivaa. 

— Me uskomme, että Jeesuksessa Kaikkivaltias tuli ihmiseksi, jotta me voisimme saada yhteyden häneen.

Vaikka ihmisen kuva Jumalasta on puutteellinen, kristitty voi turvautua Jeesukseen ja siihen, mitä hänestä evankeliumien välityksellä tiedetään.

— Jeesuksessa kohtaamme konkreettisella tavalla Jumalan, joka antaa synnit anteeksi ja toivon toivottomille. Näin minä hahmotan jumalakuvan. 

LUOMAN MIELESTÄ kirkon on osallistuttava keskusteluihin, joita Jumalasta julkisuudessa käydään. Varsinkin silloin, jos ne koetaan hämmentäviksi.

— On tärkeää, että tarvittaessa näkemyksiä myös opponoidaan. 

Kirkon oppi on löydettävissä uskontunnustuksesta. Luoma korostaa uskontunnustusten merkitystä valtavaksi.

— Ne ovat sanallisia ilmauksia siitä, miten Jumala ymmärretään.

Vaikka Luoma kuvaa uskontunnustuksia ”vajavaisiksi”, ovat ne silti hänen mukaansa portti ja ikkuna Jumalan mysteerin kokemiseen. Ne ovat silti ensisijaisesti muuta kuin älyllisten väitelauseiden kokoelma.

— Uskontunnustus on palvonnan keino. Näiden sanojen kautta kristityt lähestyvät kolmiyhteisen Jumalan mysteeriä. Siinä on kirkon usko. 

Kukin voi yksilönä epäillä ja ihmetellä, mutta kirkko uskoo tunnustuksen mukaan, ja kutsuu jokaista yksilönä siihen mukaan, Luoma tarkentaa.

Jumalakuvat kehittyvät ja elävät ajassa. Olennaista on se, että Jumala on olemassa.

YKSI OLENNAINEN kysymys liittyy siihen, kenen tehtävä kirkossa on ottaa kantaa mediassa ja julkisuudessa esitettyihin väitteisiin kristinuskosta tai Jumalasta. Luoma toteaa asian olevan selkeästi säädetyn kirkkojärjestyksessä.

— Piispan virka on opetusvirka, mihin opinvalvontatehtävä kuuluu. Piispa ohjaa ja valvoo kapitulin toimintaa, joka valvoo seurakuntia, joita valvovat kirkkoherrat.

Käytännössä siis esimiesasemassa olevat teologit valvovat kirkon opin noudattamista. Moni on kritisoinut kirkkoa siitä, että tuoreisiin väitteisiin ei ole tarpeeksi hanakasti vastattu. Luoman mukaan yksi syy on se, että Jumalan synty -kirjan kirjoittajat eivät työskentele seurakunnan tai kirkon viroissa.

— Se on tutkijoiden popularisoima tutkimustuloksiin perustuva kirja jumalakuvien kehityksestä. Tällainen tieteellinen tutkimushan ei pysty sanomaan mitään Jumalasta itsestään, vain siitä, miten ihmiset ovat kokeneet Jumalan. Jumalakuvien pohdinta ei ole Jumalan pohdintaa. 

Luoma muistuttaa, että jumalakuvat kehittyvät ja elävät ajassa. Olennaista on se, että Jumala on olemassa.

— Siihen me kirkossa uskomme. 

ENTÄ MITEN kirkon tulisi reagoida, mikäli pappi tai mahdollisesti emerituspiispa lausuu radikaaleja näkemyksiä? Luoma alleviivaa, että akateemista vapautta ei tule rajoittaa kenenkään kohdalla. Se kuitenkin, mitä esimerkiksi pappina opettaa, on toinen asia. 

— Vastuu siitä kuuluu aina hiippakunnan piispalle tai tuomiokapitulille.

Riekkisen kirjaan tai ajatuksiin Luoma ei suoraan ota kantaa, mutta toteaa Riekkisen tavoitteiden olevan sopusoinnussa kirkon tavoitteiden kanssa.

— Näen, että hän toivoo ihmisen löytävät hyvän ja armollisen Jumalan. 

Luoma jatkaa pohtimista papin ajattelun rajoista.

— Voidaanko ajatella, että pappi tai piispa ei saisi pohtia tai epäillä? Voidaanko ajatella, että hän ei saisi kyseenalaistaa tai kysellä? 

Rajan ylittäminen on Luoman mukaan aina tapauskohtaista. Toisaalta asiassa on selkeämpikin ulottuvuus.

— Pappi lupaa pappislupauksessaan sitoutua kirkon tunnustukseen ja järjestykseen. Tietysti se velvoittaa. Rajojen vetäminen on kuitenkin vaikeaa. 

Miksi sen, miten ilmaisemme Jumalan, pitäisi alistua järjelle?

KIRJOJEN HERÄTTÄMÄÄ apologetiikkaa Luoma seuraa kiinnostuneena. Arkkipiispa tunnistaa apologetiikan tarpeellisuuden. 

— Moni seurakuntalainen kaipaa uskon älyllistä pohdintaa. Apologetiikka ei kuitenkaan saa olla raamatunlauseiden toistelua.

Sen tehtävänä on pikemminkin avata kristinuskon sisäistä logiikkaa, arkkipiispa tähdentää. 

— Hyvä apologeetti eli opin- ja uskonpuolustaja tarvitsee kykyä asettua kristillisen uskon ulkopuolelle. Parhaimmillaan tämä tapahtuu dialogissa, yhdenvertaisessa keskustelussa. 

Lisäksi arkkipiispa Luoma muistuttaa, että nöyryyttä tarvitaan.

— Uskon ilmaisut ovat aina ihmisen tuotoksia. Kaikki, mitä ajattelemme Jumalasta, on puutteellista, ehkä jopa väärin. 

Silti arkkipiispa pohtii, miksi jotkut irtisanoutuvat uskontunnustuksista. 

— Mikä synnyttää tarpeen tinkiä uskon perinteisistä sanallisista ilmauksista? 

Luoman mukaan moni vetoaa siihen, että ihmisten ajattelutapa on muuttunut ja aika on toinen. Ongelmaksi kuitenkin nousee, jos uskonto alistetaan liikaa rationalistisiin viitekehyksiin.

— Siitä seuraa se, että vain se osa uskonnosta hyväksytään, minkä itse kukin voi järjellä omaksua. 

Luoma pohtii uskontunnustuksenkin syntyneen niin, että moni kirkkoisä oli tietoinen siitä, ettei ajatus kolminaisuudesta seuraa normaalia järjellistä logiikkaa.

— Uskossa on järjenkin puoli, mutta usko on suprarationaalinen. Se on järjen yläpuolella. Ei vastakkaisena eli irrationaalisena, vaan sen yläpuolella. 

Luoma kertoo Immanuel Kantin ajattelun vaikuttaneen näkemykseensä. 

— Uskonto pelkän järjen rajoissa on hieno kirja. Sen loppupäätelmänä on, että jos kristillisestä uskosta ja opista pyyhitään pois kaikki järjen yläpuolella oleva, jää jäljelle pelkkä moraali ja etiikka. Sellainen kristillisyys on äärimmäisen puisevaa.

Luoma ihmettelee, mistä tulee halu tehdä uskon perinteisistä ilmauksista sellaisia, että ne mahtuvat järkeen.

— Miksi sen, miten ilmaisemme Jumalan, pitäisi alistua järjelle?

Ilmoita asiavirheestä