Suomalaiset ovat äänestäneet vähintään yksissä valtakunnallisissa vaaleissa jo viitenä vuonna peräjälkeen. Viime vuonna lapun sai pudottaa uurnaan peräti kolmasti. Siinä saattaa vannoutunuttakin demokratian ystävää alkaa vaalikahvi närästää.

Ei siis ihme, että huhtikuussa vaalikevään huipentuessa törmäsin toistuvasti riemuun siitä, ettei ensi vuonna järjestetä yksiäkään vaaleja. Kirkollisesta näkökulmasta väite ei pidä paikkaansa. Seurakuntavaalit 2026 ovat jo melkein nurkan takana.

Vaalittoman vuoden herättämästä riemusta olisi nyt kirkossa syytä olla todella huolissaan. Se kielii vaaliväsymyksestä, joka ei taida olla paras lähtökohta muutenkin usein vaisuiksi jääville seurakuntavaaleille.

Tilastokeskuksen yliaktuaari Sami Fredriksson laski tänä keväänä, että vuosina 2021–2024 järjestetyissä vaaleissa vain vajaa kolmannes suomalaisista äänesti joka kerta. Näin siis maassa, jossa äänestämisestä on ollut tapana puhua pikemmin velvollisuutena kuin oikeutena.

Kunta- ja aluevaaleissa äänestysaktiivisuus hipoi 50 prosentin haamurajaa. Sitä, että edes joka toinen äänioikeutettu osallistuu päättäjien valintaan, voi pitää demokratian toteutumisen minimiehtona.

Seurakuntavaalien osalta se on kuitenkin kaukainen unelma. Niissä äänestysprosentti on jäänyt säännönmukaisesti alle 20:een. Viime vaaleissa 2022 saavutettiin uusi 2000-luvun pohjalukema: 12,7.

Miten kirkko saisi läpi sen viestin, että seurakuntavaaleissa päätetään monista tavallisen seurakuntalaisen näkökulmasta tärkeistä asioista?

ÄÄNESTYSAKTIIVISUUTTA PAINAVAT alas monet tekijät, joihin kirkko ei juuri voi vaikuttaa. Minkä sille mahtaa, jos äänestäjä on viiden vuoden vaaliputken jälkeen kyllästynyt vaikuttamaan?

Monta asiaa vaalienkin osalta voisi kuitenkin vielä miettiä. Yksi niistä on ehdokkaan valinnan vaikeus. Seurakuntavaaleissa äänet lasketaan samaan tapaan kuin valtiollisissa vaaleissa D’Hondtin menetelmällä. Olennaista laskutavassa on, että äänestäjän valitsemalla listalla on enemmän merkitystä kuin ehdokkaalla.

Seurakuntavaaleissa iso osa vaalilistoista on kuitenkin niin hämärästi nimettyjä, ettei niistä tahdo edes kirkkopolitiikkaa työkseen seuraava toimittaja saada selkoa. Miten tehtävästä voisi suoriutua kirkkoa etäämmältä seuraava seurakuntalainen?

Toinen ongelma liittyy siihen, ettei ole ketä äänestää. Viimeksi sopuvaalit käytiin peräti 45:ssä eli noin joka kahdeksannessa seurakunnassa. Tätä lukua vasten vaalien surkeaa äänestysaktiivisuutta on helpompi ymmärtää.

Miten kirkko saisi läpi sen viestin, että seurakuntavaaleissa päätetään monista tavallisen seurakuntalaisen näkökulmasta tärkeistä asioista?

Pitäisikö seurakunnan omistamat metsät suojella vai hakata? Tulisiko lähikirkko purkaa vai korjata? Entä saako siellä järjestää hiljaisuuden joogaa?

Jopa kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisistä on lipsahtanut tilapäätösten muodossa paikallisseurakuntien ratkaistavaksi. Ja koittavathan taas pian myös kirkolliskokousvaalit. Niissä äänioikeus on seurakuntien luottamushenkilöillä.

Paras tapa vaikuttaa näihin kysymyksiin on asettua ehdolle. Valtaa olisi siis nyt jaossa aivan tavallisille seurakuntalaisille. Mistä löytyisivät ottajat?