Kotimaa kysyy kuulumisia kirkossa vaikuttaneilta henkilöiltä. Sosiaalineuvos Birgitta Rantakari on toiminut Kirkkojen maailmanneuvoston hallituksessa ja toteuttanut lukuisia hankkeita kaikista köyhimpien ja syrjityimpien hyväksi. Työuransa hän teki johtohtehtävissä Diakonissalaitoksella.
Mitä kuuluu?
– Kiitos, olosuhteisiin nähden hyvää. Viimeiset 12 vuotta olen käynyt dialyysissa kolme kertaa viikossa. Hoidon aikana meitä on sama porukka samassa huoneessa. Keskenämme on syntynyt tiivis yhteys.
– Olen asunut puolisoni Ilarin kanssa kolme vuotta palvelukeskuksessa. Uuteen kotiin muuttaessa edellisestä kodista ei pidä ottaa mukaan ikäviä muistoja. Samoin uuden vuoden alkaessa jätän vanhaan vuoteen ikävät asiat, enkä niitä enää kaivele.
– Päivien vähetessä kuolemaa ajattelee enemmän. Ihmisellä voisi olla kuolemakummeja, keiden kanssa puhuisi elämän päättymisestä. Toivon, että saan elää vielä ainakin neljä vuotta ennen kuin saan Pietarilta passin.
Olet kansainvälisesti vaikutusvaltaisin suomalainen maallikko toimittuasi muun muassa Kirkkojen maailmanneuvoston eksekutiivikomiteassa eli eräänlaisessa hallituksessa. Arvostaako kirkko maallikkojaan?
– Kirkko arvostaa maallikoita edustustehtävissä, mutta tukea tähän vapaaehtoistyöhön ei ole aina saatavilla. Tuen puute nousee kirkon toimintakulttuurista, jossa pappien, muiden työntekijöiden ja kirkon jäsenten keskinäinen yhteistyö ei ole vakiintunut käytäntö. Tähän toivon jatkossa parannusta.
– Maallikkona olen saanut toimia kirkon päätöksenteossa kaikilla tasoilla seurakunnasta kirkolliskokoukseen. Lisäksi olen saanut kirkossa vastuuta siitä lähtien, kun arkkipiispa John Vikström pyysi minua Suomen kirkon ehdokkaaksi Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomiteaan, samoin johtaja Matti Ojalan kutsuessa minua luottamustoimiin Suomessa.
– Nuori naismaallikko ei ollut kaikille mieleen. Tukijoita oli, muun muassa Helsingin piispa Samuel Lehtonen ja Luterilaisessa maailmanliitossa työskennellyt Risto Lehtonen. Kansainvälisillä kentillä norjalaiset olivat kannattajiani.
– Maallikkona on se hyvä puoli, etten ole joutunut virkakysymyskeskustelun kohteeksi. Johdin esimerkiksi kerran Afrikassa suurta kokousta, jossa oli 57 piispaa. Naispappia ei olisi hyväksytty puheenjohtajaksi. Teologinen pohdiskelu on olennainen osa yhteistyötä kirkossa. Kyllä siinä maallikkokin oppii teologiaa.
Olet toiminut japanilaisen rauhansäätiön Niwanon hallituksessa ja sen puheenjohtajana. Mitä yksittäinen ihminen voisi tehdä rauhan hyväksi?
– Oleellista on vuorovaikutus ihmisten kesken, se miten puhumme ja minkälaista kieltä käytämme lähiympäristössämme. Arki paljastaa arvomme. Tässä keskeistä on kotikasvatus, muihin ihmisiin suhtautumisesta saatu malli. Nuorimman lapsenlapseni täyttäessä 11 vuotta hänen lahjalistansa päättyi toivomukseen maailmanrauhasta. Ettei televisiossa olisi koko ajan pahoja uutisia.
Kristiina Eleniuksen kirjoittama elämäkertasi Kansainvälinen kanssakulkija ilmestyy tänä keväänä. Mikä yllätti eniten, kun kävit elämääsi uudestaan läpi?
– En osaa sanoa, yllättikö mitään. Nyt ajattelen, että elämäni on ollut eräänlaista pyhiinvaellusta. Tunnen kiitollisuutta kohtaamistani ihmisistä. Eteläisen Afrikan ubuntu-ajatus, minä olen siksi että me olemme, on minulle erityisen tärkeä. Se on eräänlaista vasta-ajattelua trumpilaisuudelle.
– Opin aikoinaan paljon Äiti Teresalta, kun asuimme Kalkutassa Intiassa. Tein vapaaehtoistyötä hänen yhteisössään. Äiti Teresa laittoi kerran raskaan kätensä olkapäälleni ja sanoi: Rakasta ja tee se mikä sinulle on mahdollista. Vaikka mitä tahansa tapahtuisi tässä maailmassa, mikään ei ota minulta pois Äiti Teresan käden painoa ja kehotusta rakastaa.
Olet edistänyt useassa eri maassa köyhyyttä vähentäviä ja ihmisarvoa lisääviä hankkeita, esimerkiksi prostituoitujen kouluttamista uusiin ammatteihin ja stigman vähentämistä hiv-positiivisten ja aidsia sairastavien parissa. Mistä olet saanut kutsumuksen tällaiseen työhön?
– Olen isän tyttö, ja hän opetti aikanaan, ettei ketään pitää pelätä mutta kaikkia ihmisiä pitää kunnioittaa. Jo lapsuudesta sain mallin siihen, että tarvitsevia autetaan.
– Äiti Teresan lisäksi olen työskennellyt piispa Desmond Tutun, presidentti Julius Nyereren, patriarkka Bartolomeuksen, patriarkka Kirillin, paavi Shenoudan ja presidentti Martti Ahtisaaren kanssa. Olen saanut tehdä työtä johtajien ja marginaalissa elävien ihmisten kanssa. Heilläkin on nimi ja oma tarina. Diakonia on ollut työssäni aina punaisena lankana. Isän opetuksen seurauksena olen kohdannut samalta viivalta kaikki ihmiset.
Olet asunut Intiassa, Tansaniassa ja Sambiassa sekä viettänyt pitkiä aikoja Namibiassa. Mihin maahan kaipaat eniten ja miksi?
– Ne ovat kaikki erilaisia ja kauniita maita. En pysty luokittelemaan niitä. Pois muuttaessani jäin aina kaipaamaan paikallisia ihmisiä. Ihmisten lisäksi kaipaan iloista kristillisyyttä, joka toteutuu monissa Afrikan maissa.
Mikä on paras lapsuusmuistosi?
– Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Rovaniemellä. Kun täytin kahdeksan vuotta, isäni sanoi, että nyt mennään käymään mökillä. Petyin koska ajattelin, ettei minulle järjestetä syntymäpäiväjuhlia. Perillä mökillä odottivat kymmenen parasta ystävääni, uusi polkupyörä ja iso korillinen Jaffaa.
Ilmoita asiavirheestä