Keskitysleirillä murhattu Dietrich Bonhoeffer (1906–1945) on viime vuosisadan luterilaisteologien joukossa niitä, jonka elämäntarina ja ajattelu puhuttelee yhä uusia sukupolvia.

Tänä keväänä tulee kuluneeksi 80 vuotta Hitlerin vastaiseen salaliittoon kuuluneen Bonhoefferin kuolemasta keskitysleirillä. Sitä muistetaan maaliskuun lopussa valkokankaalla nähtävässä Todd Komarnickin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Bonhoeffer.

Bonhoeffer katsoi kuolemaa silmiin jo nuorena. Tomi Karttunen toteaa suomentamassaan ja toimittamassaan kirjassa Pyhän yön valo (Väyläkirjat 2023), että Bonhoeffer kyseenalaisti vihaa ja suunnatonta kärsimystä tuottaneen natsismin ideologian ja antisemitismin. Vuoden 1933 saarnassaan vain 27-vuotias varhaiskypsä pappi rohkeni kysyä, miksi me pelkäämme niin kovasti kuolemaa.

”Kuolema ei ole villi ja kauhea, kun vain olemme hiljaa ja pidämme kiinni Jumalan sanasta. Kuolema on armoa, Jumalan suurin armo, jonka hän lahjoittaa ihmiselle, joka uskoo häneen. Kuolema houkuttelee taivaallisella vallalla, kun vain tiedämme, että se on portti kotimaahan, ilon telttaan, jossa on rauhan ikuinen valtakunta.”

Dietrich Bonhoeffer joutui testaamaan kristillisen uskonsa aikana, jolloin maailma tuntui tulleen Saksan johdolla hulluksi. Kolmannessa valtakunnassa kristilliset arvot poljettiin lokaan ja usko käännettiin irvikuvakseen. Bonhoeffer kesti tulikokeen, eikä suistunut pahuuden voiman ihmeelliseen suojaan, natsien myötäilijäksi.

BONHOEFFER SYNTYI vuonna 1906 Breslaussa kahdeksanlapsiseen perheeseen. Perhe muutti vuonna 1912 Berliiniin, missä Karl-isä työskenteli psykiatrian professorina. Suku odotti, että lahjakas poika olisi jatkanut suvun parhaita perinteitä, mutta Dietrich lankesi pappisuralle.

Nuorukainen menestyi erinomaisesti opinnoissaan. Hän työskenteli pappina Espanjassa ja Lontoossa ja luennoi Yhdysvalloissa teologiasta.

Toiminta ekumeenisessa liikkeessä antoi viimeisen silauksen kansainvälisyyskasvatukseen. Tämä ei silti selitä, miksi juuri hän säilytti järkensä, kun Hitler hengenheimolaisineen sekoitti saksalaismassojen pään.

Kaksi päivää sen jälkeen kun Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi, Bonhoeffer julisti radiopuheessaan, että pyrkimyksiin tehdä ”Johtajasta” kansan epäjumala sisältyy suuria vaaroja. Hän korosti, ettei kirkko saa sitoutua mihinkään puoluepoliittiseen ohjelmaan.

Jälkeenpäin luterilaisten olisi mieltä ylentävää lukea siitä, miten kirkko ja kristityt lähtivät yhtenä rintamana pahuuden ja tuhon voimia vastaan.

Mutta enemmistö esivaltaa sokeasti kunnioittavista luterilaisista lähti rotukiihkoilijoiden ja sotahullujen kelkkaan – tai vähintäänkin kieltäytyi vastarinnasta ja antoi natsien villitä vapaasti kansaa.

Luterilaiset uskottelivat, ettei esivalta, huonompikaan, kanna miekkaa turhaan.

Lutherin tuntija Bonhoeffer päätyi eri lopputulokseen. Hän todisti elämällään, että on tilanteita, joissa on toteltava esivallan sijasta enemmän Jumalaa.

Enemmistö esivaltaa sokeasti kunnioittavista luterilaisista lähti rotukiihkoilijoiden ja sotahullujen kelkkaan.

SAKSALAISEN KIRKKOKANSAN kollektiivinen hulluus olisi ollut ehkä pysäytettävissä, jos he olisivat ottaneet vakavammin sen epäjumalan, jonka ilmestymisestä he lukivat kahvikupposten äärellä aamun lehdestä vuonna 1933:

”Saksan kauheiden kärsimysten keskellä on ristiinnaulittu Kristus jälleen tullut luoksemme. Jumalan tuleminen ei ole loppunut vanhan ajan mukana, vaan me näemme Jumalan elävänä keskuudessamme Adolf Hitlerissä, joka on hänen työaseensa meidän aikaamme varten.”

Saksan katoliset ja protestanttiset kirkot julistivat Hitlerin Saksan olevan Jumalan valtakunnan edustaja ja kristinuskon jalo puolustaja Stalinin punaista vaaraa vastaan.

Suuri osa evankelisen kirkon papistosta hyväksyi juutalaisvainot.

”Mikä valtava poliittinen ja uskonnollinen maailmankomedia”, kirjoitti kolmannen valtakunnan vieraana ollut kirjailija Olavi Paavolainen. Hän ei voinut käsittää, miten antikristilliseksi jokseenkin suorin sanoin tunnustautunut valtio voideltiin kristinuskon esitaistelijaksi.

”Kansallissosialismin ja kristinuskon täytyy joutua taisteluun keskenään. Edellinen on voiman ja massan, jälkimmäinen nöyryyden ja yksilöllisyyden uskonto. Mitään siltaa ei voi tulla niiden välille”, Paavolainen pohti.

Mutta silta yli synkän virran löytyi. ”Saksalaiset kristityt” valtasivat kirkon johtopaikat. Heidän ohjelmansa noudatti Hitlerin oppeja.

Natsi-Saksassa kirkon oppositio järjestäytyi nimellä ”tunnustuskirkko”. Se piti kiinni kirkon opin itsenäisyydestä, joskin monet kannattajista hyväksyivät kansallissosialismin.

Osa tunnustuskirkon jäsenistä lähti poliittiseen vastarintaan. Bonhoeffer oli heidän johtajiaan.

Hän siirtyi siirtolaispapiksi Lontooseen ja kuvitteli voivansa aukaista ulkomaailman silmät näkemään, mitä Saksassa tapahtui.

Selkärankaisiin niin ikään kuulunut teologi Karl Barth tuomitsi ”paon” kovin sanoin. Kirkollinen vastarinta oli jo muutenkin kehnoissa kantimissa, joten Barth katsoi, että jokaisen kunniallisen kristityn on taisteltava ”saksalaisia kristittyjä” vastaan.

Bonhoeffer palasikin opettajaksi tunnustuskirkon maanalaiseen pappisseminaariin. Hän halusi kantaa osansa kansansa häpeästä. Hitlerin vastaisena salaliittolaisena hän joutui elämään valheiden verkossa.

Voimme vain kuvitella, miltä hänen ystävästään Eberhard Bethgestä, vankilakirjeiden kokoajasta, mahtoi tuntua, kun Bonhoeffer piti eräässä kokouksessa palopuheen, jossa hän valehteli kannattavansa Hitleriä. Oliko Saksa suistunut mielettömyyteen viimeistä miestä myöten?

MAAILMANSOTIEN JÄLKEEN mietittiin, millaista teologia voi olla Auschwitzin ja Hiroshiman jälkeen. Bonhoeffer joutui vastaamaan kysymykseen ennenaikaisesti. Kokemukset Kolmannen valtakunnan vankina hioivat hänen uskonsa kestämään äärioloissa.

Pahan voimien ympäröimänä hän eli todeksi kirjoittamansa sanat, Anna-Maija Raittilan suomentaman virren 600: ”Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käsiin elämämme. Hän itse meille rauhan valmistaa. Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan. Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin.”

Bonhoeffer koki, että se hirvittävä pahuus, joka oli saanut valtaansa hänen maansa ja myrkyttänyt kirkonkin, oli tehnyt monista uskonnollisista käsitteistä aikansa eläneitä.

Sota ei ollut saanut ihmisiä kääntymään Kristuksen puoleen, eikä kirkosta ollut pahuuden vastavoimaksi.

Tuonpuoleista oli usein pidetty pakopaikkana maallisen elämän vaikeuksista. ”Täysi-ikäiseksi tulleessa maailmassa” kristityn tuli juoda maallisen elämän malja Kristuksen tavoin.

Kirkon oli osallistuttava inhimillisen yhteiselämän tehtäviin palvellen ja opetettava, mitä on olla olemassa toisia varten.

Tämänpuolisuudessa saamme heittäytyä kokonaan Jumalan käsivarsille. Silloin otetaan vakavasti Kristuksen kärsimykset maailmassa ja valvotaan hänen kanssaan Getsemanessa.

Hirttolavalle lähtiessään Bonhoeffer pyysi vankitoveriaan välittämään viestin: ”Tämä on minulle loppu, mutta myös alku.”

Lue myös:

Elokuva Dietrich Bonhoefferista kysyy, pitäisikö pahan vallan alla taipua vai taistella

Ilmoita asiavirheestä