Helsingin Sanomat uutisoi syksyllä suomalaispalvelusta, jonka avulla voi lähettää viestejä haudan takaa. Käytännössä Afterlifen asiakas ajastaa ääni-, video- tai tekstimuotoisen tervehdyksen ja maksaa 14–24 euroa. Pisin viive on toistaiseksi kaksikymmentä vuotta. Viimeiset sotaveteraanit voisivat osallistua talvisodan satavuotisjuhlallisuuksiin, livenä.

Palvelun esikuvat löytyvät arvatenkin Yhdysvalloista. Vaikka Afterlifen perustajat kertovat pyrkivänsä muutaman vuoden sisällä ”seitsemännumeroiseen liikevaihtoon”, en ennusta kuolleiden moikkailulle valoisaa tulevaisuutta Suomessa. Hiljaisuuteen ja traditioihin nojaavassa kuolemakulttuurissamme arvostetaan jännien innovaatioiden poissaoloa, hautaustoimistoja ja pitopalveluita. Rajantakainen viestintä vertautuu enemmänkin kuolleiden rock-laulajien hologrammikeikkoihin tai kiinalaisten intoon herättää vainajia ”henkiin” tekoälyllä.

Muistamisen kauneus perustuu unohtamisen mahdollisuuteen.

ISÄ EI muista lapsensa syntymäpäivää vaikka olisi viimeisillä voimillaan maksanut viestiautomaatista. Muistamisen kauneus perustuu unohtamisen mahdollisuuteen. Kuolleet vapautuvat vastuusta, jota vain me elävät voimme kantaa. Jos neljätoista euroa polttelee lompakossa, kannattaa sijoittaa hautakynttilöihin.

Muistot edesmenneistä ovat sameita ja kirkkaita kuten elämä. Kuolema ei merkitse siirtymistä etäyhteyksien päähän vaan – kuten teologi Osmo Tiililä kirjoittaa – seinää, ”jonka tuolle puolelle ei johda tältä puolelta pieninkään rako ja joka katkaisee kaiken sitä kohti kulkeneen liikkeen”.

Ajastettu tervehdys pukee viikatemiehelle vappunenän ja jättää jälkeensä narsismin löyhkän. Omia hautajaisia varten laaditut soittolistat ovat osa samaa laajennetun itsekeskeisyyden kulttuuria. Huomatkaa minut, ikuisesti.

Kuolemattomuusilluusioiden hassujenkin ilmentymien pinnan alta paljastuu kosmista kauhua. Onneksi samaa pohja-ainesta löytyy rukouksesta ja taiteesta, joiden avulla ihmisen on mahdollista tutkia suurinta tyhjyyttä keskittymättä itseensä.

Norjalaiskirjailija Jon Fossen pienoisromaani Aamu ja ilta (2000, suom. Katriina Huttunen) kuvaa kalastaja Johanneksen syntymää ja kuolemaa. Lopussa Peter, hänkin vainaa, saapuu noutamaan ystäväänsä Johannesta. Heitä ei sattumalta ole nimetty opetuslasten mukaan:

Onko siellä vaarallista? Johannes sanoo

Ei ole, Peter sanoo

Vaarallinen on sana, eikä siellä minne menemme ole sanoja, Peter sanoo

Myös asiat kuten sinä, minä ja kipu lakkaavat. Fossen viisasta kuolemakuvausta täydentääkseni: rajan takaa puuttuvat myös videotervehdykset.

Kirjoittaja on kirjailija.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä