Saattohoidossa ei paranneta sairautta vaan loppuelämän laatua. Tukihenkilö on tärkeä linkki hoitoketjussa. Metallimies Jorma Laapotti Oulusta on toiminut saattohoidon tukihenkilönä yli yhdeksän vuotta.
Koiralenkillä syntyi halu auttaa yksinäisiä potilaita
Kultaistanoutajaa ulkoiluttaessa oululainen Jorma Laapotti käveli usein läheisen sairaalan ohi. Tallustellessa tuli mietiskeltyä, kuinkahan moni potilas tuntee itsensä silläkin hetkellä yksinäiseksi. Syntyi halu tehdä jotain asian hyväksi.
– Aloin ottaa selvää auttamismahdollisuuksista ja sain tietää vapaaehtoisia tarvittavan. Hakeuduin tukihenkilökoulutukseen ja sitä kautta vapaaehtoistyöhön.
Pari vuotta sitten eläkkeelle jäänyt metallimies on toiminut saattohoidon tukihenkilönä jo yli yhdeksän vuotta, pääasiassa Oulun kaupunginsairaalan osasto A2:lla, joka on palliatiivisen- ja saattohoidon osasto. Vielä kauemmin Laapotti on toiminut kirkkoisäntänä eli jumalanpalvelusavustajana.
Syöpäyhdistys ja seurakunta kouluttavat vapaaehtoisia
Oulun alueella Pohjois-Suomen Syöpäyhdistyksen tukihenkilöitä toimii 15 aktiivista, joista suurin osa saattohoito-osastolla. Vain kolme heistä on miehiä.
– Miehiä tarvittaisiin lisää, sillä usein saattohoidossa oleva mies haluaa juttukaverikseen miehen.
Syöpäyhdistys kouluttaa tukihenkilöitä ja tekee yhteistyötä seurakunnan kanssa. Tukihenkilökoulutus tapahtuu seurakunnan tiloissa. Lisäksi tukihenkilöille järjestetään työnohjausta ja muutakin koulutusta.
Kuolevaa ei tarvitse pelätä
Vaikka Jorma on vilkas karjalainen, puhujanlahjoilla tukihenkilöhommissa ei ole suurta merkitystä. Läsnä oleminen kuolevan potilaan tai hänen läheisensä vierellä on tärkeämpää.
Saattohoidossa toimivan on myös oltava sinut itsensä kanssa. Silloin tietää, mihin pystyy ja mitä jaksaa.
– Tavallisen ihmisen taidoilla pärjää. Aitona, omana itsenään toimiminen on parasta. Empatiaa ja sitoutuneisuutta kyllä tarvitaan. Vakavasti sairaan kohtaamista saatetaan arkailla, kun tuntuu, ettei osaa kohdata tai sanoa oikeita sanoja. Kuolemansairaan kohtaamisessa ei ole mitään pelättävää.
Joitakin potilaita Jorma tapaa vain kerran, toisia monta kertaa, jopa puoli vuotta. Joskus tapaamiset jatkuvat myös potilaan kotona, jossa hoitorinki käy tekemässä sairaanhoidolliset toimenpiteet. Silloin läsnä on omaisiakin.
Yhtä ainoaa tapaamismallia ei ole. Tukihenkilö on myös saattohoitopotilaan läheisten tukena.
– Potilas itse antaa keskusteluaiheen. Liikkeelle lähdetään hänen ehdoillaan. Politiikasta en keskustele, aiheita löytyy muutenkin. Useinkaan potilas ei halua keskustella sairaudestaan, mutta siitäkin puhutaan, jos hän haluaa.
– Hengellisistä asioista jutellaan potilaan niin toivoessa. Joskus riittää, että ollaan vain hiljaa ja pidän kädestä kiinni.
Tukihenkilön kanssa keskustelu antaa sairaalle erilaista näkökulmaa kuin sukulaisen kanssa keskustelu.
Tukihenkilöllä on ehdoton vaitiolovelvollisuus ulospäin, asiat eivät saa levitä.
Muutakin kuin juttukaveri: makkaranpaistoa ja henkistä rikkautta
Tukihenkilötoiminta on muutakin kuin juttukaverina olemista.
– Kerran viikossa meillä on kahvikärryiltapäivä, jossa on mukana kaksi osastoystävää. Kahvi, tee tai mehu tarjoillaan huoneisiin. Jos joku haluaa keskustella, toinen jää potilaan seuraksi keskustelemaan, Laapotti kertoo.
Erittäin suosittu on ollut myös takkailta makkaranpaistoineen.
– Paistettua makkaraa viedään huoneeseenkin, jos joku sitä toivoo. Tukihenkilöiden kanssa jaamme etukäteen vuorot niin, että kukaan ei liikaa kuormitu.
Jorma Laapotti pitää tärkeänä, että silloin kun ihminen on avuttomimmillaan, hänellä on vierellä ihminen. Tukihenkilö ei ole vain antavana osapuolena. Työ on antoisaa ja henkisesti rikastuttavaa.
– Olen sanonutkin, että olen rikas mies, mutta rikkauteni ei ole aineellista. Se on paljon arvokkaampaa, henkistä rikkautta. Olen saanut viettää hienoja hetkiä potilaiden kanssa.
Hyvä kivunlievitys vakuuttaa
Tukihenkilönä toimiminen on myös avannut silmiä ja opettanut. Jorma Laapotti on nähnyt, kuinka hyvää kivunlievitystä saattohoidossa annetaan. Hoito on kaikin puolin hyvää.
– Olen myös oppinut, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Kristittynä tiedän, että elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin. Kuoleman lähestyminen tekee nöyräksi. Loppujen lopuksi jokainen on siinä samalla viivalla. Rikas, köyhä, menestyjä ja epäonnistunut. Kuolema riisuu kaikesta ylimääräisestä.
Omasta jaksamisesta on huolehdittava
Jotta jaksaa tukea toisia, itsestäkin on huolehdittava. Jormalle henkireikiä ovat olleet kuntoilu, lukeminen ja laulaminen. Myös henkilökohtainen usko ja uskonystävät ovat tärkeä voimavara.
– Asun lähellä sairaalaa. Kävellessäni kotoa osastolle rukoilen voimaa ja viisautta tapaamisiin. Minulla on tapana muistaa tapaamiani potilaita rukouksessa, vaikka emme olisi hengellisistä asioista puhuneetkaan, enkä tiedä heidän suhdettaan uskonasioihin.
– Tukemani potilaan kuolemasta ilmoittaa sairaala tai omaiset. Kun huomaan osastotutun kuolinilmoituksen lehdessä, tunnen surua. Mielessä käy myös se, tapaammeko vielä iankaikkisuudessa.
Osastolta palatessa kohdatut käyvät mielessä kotonakin. Elämän hauraus ja rajallisuus on läsnä tukihenkilönkin elämässä.
– Oman elämän tulevat päivät, paljonko niitä lieneekään, ovat ajatuksissa. Jos joudun saattohoitoon, myös minä toivon saavani vierelle tukihenkilön.
Kuva: Aulikki Alakangas
Lue myös:
Saattohoitoa ei voi tehdä tehokkaasti
Kuolevan kohtaamisessa tarvitaan rehellisyyttä ja empatiaa
Sote-uudistus ei vähennä sielunhoidon tarvetta
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.