Terhi Ranta-Ojala, 44, erotettiin teini-iässä Jehovan todistajista. Terve usko ja identiteetti ovat löytyneet kivun kautta. Sitä kipua on hoitanut erityisellä tavalla yksi laulu, Terhi kertoo Askel-lehden haastattelussa: Tuhkasta nousee aamu.
Kun Terhi Ranta-Ojalaa odotettiin tähän maailmaan, hänen luterilaiset vanhempansa etsivät Jumalaa. Kuin vastauksena kysymyksiin kotiovelle ilmestyi uudelleen ja uudelleen Raamatun tutkiskelua tarjoavia Jehovan todistajia. Keskustelut heidän kanssaan olivat antoisia, ja raskauden edetessä nuoret vanhemmat vakuuttuivat löytäneensä totuuden.
Maailmanlopun odotus oli 1970-luvun alkupuolella kiihkeää. Osa seurakuntalaisista myi omaisuuttaan. Raamatun jae ”Voi raskaita ja imettäväisiä niinä päivinä!” painoi mieltä. Lapsen hankkiminen tällaiseen tilanteeseen ei ollut suotavaa.
Kun esikoinen sitten syntyi, häntä ei enää kastettu kristityksi.
– Lapsuuteni oli monin tavoin onnellinen. Ympärilläni oli rakastava yhteisö, Terhi kertoo.
Vilkas pikkutyttö tottui istumaan kokouksissa kolmesti viikossa. Siististi pukeutuneena hän kuunteli aikuisille suunnatut puheet ja Raamatun tutkiskelut.
– Muistan, että kokouksissa istuminen oli vaikeaa. 4-vuotiaana opin lukemaan ja sain Raamatun käsiini. Tilanne helpottui.
Ei joulua, ei lahjoja
Terhi oppi laulut, jotka oli määrätty Jehovan todistajien keskuspaikasta, New Yorkin Brooklynista. Minne päin maailmaa hän matkustaisikaan, hän kuulisi samat laulut, samat puheet ja pohdiskelut. Vartiotorni-lehden artikkeleissa ei koskaan mainittu tekstien kirjoittajia, sillä kirkon johdon uskottiin olevan Jumalan lähettiläänä maan päällä.
Oppi muuttui aika ajoin, joten Terhikin sai sisaruksia. Muutokset selitettiin lopun aikaa kohden lisääntyvänä ymmärryksenä.
Terhistä kasvoi intomielinen uskovainen. Hän halusi kelvata Jumalalle ja seurakunnalle. Tärkeimmäksi päämääräkseen Terhi asetti kasteen. Silloin hänestä tulisi oikea uskovainen.
– Naiset saivat pitää harjoituspuheita. Isä auttoi minua, mikä tuntui hienolta. Ovityön aloitin seitsemänvuotiaana.
Onnistumisista seurasi kiitosta ja hyväksyntää seurakunnassa. Aplodit olivat mannaa sielulle, sillä koulussa Terhi koki itsensä usein ulkopuoliseksi. Kun muut askartelivat jouluksi, pääsiäiseksi tai vapuksi, hänen oli tyydyttävä seuraamaan sivusta. Kun laulettiin virsiä, Terhi istui hiljaa. Luokkakavereiden syntymäpäiville ei ollut asiaa. Monet säännöt ja niiden rikkominen painoivat mieltä. Erityisen hankalia olivat juhlatilanteet, joissa Suomen lippu saapui paikalle.
– Jos olisin noussut seisomaan muiden mukana, olisin tehnyt palvontarikoksen. Jouluaattona katselin pikkusiskoni kanssa ikkunasta ja tuumin, että siellä niitä pakanapukkeja nyt menee. En voinut myöntää edes itselleni, että olisin halunnut viettää joulua ja saada lahjoja.
Harrastuksia ei sallittu, ovityöstä tehtiin raportteja
Ahkera seurakuntaelämä täytti Terhin vapaa-ajan ja piti perheen kiireisenä. Liikunnallisesti lahjakas tyttö olisi halunnut urheilla seurassa tai joukkueessa, mutta harrastuksia ja seurakunnan ulkopuolisia ystäviä ei sallittu.
Kastettujen jäsenten oli tehtävä ovityötä ja jätettävä kuukausittain raportti, montako tuntia he olivat siihen käyttäneet. Selonteko oli tehtävä myös jaettujen traktaattien määrästä ja otollisten ihmisten tapaamisesta.
Osa-aikaisen tienraivaajan oli tuolloin työskenneltävä 60 tuntia viikossa. Tienraivaajan työaika oli 90 tuntia ja suurta arvostusta nauttivien Erikoistienraivaajien 120 tuntia.
– En ole seurannut, mutta nykyään nuo määrät taitavat olla pienempiä. Seurakuntalaisia rohkaistiin tekemään työtä tai osa-aikatyötä, josta saisi juuri ja juuri leivän pöytään. Uraan tai opiskeluun ei kannustettu, koska ne veisivät aikaa tienraivaamiselta. Perheitä ei rohkaistu matkustelemaan tai käyttämään rahaa. Ihanne oli lahjoittaa varoja seurakunnalle.
Kun mikään ei riitä
Jo alle 10-vuotiaana Terhi pyysi päästä kasteelle, mutta vanhemmat kehottivat vielä odottamaan. 11-vuotiaana unelma toteutui. Tyttö tentti kysymys-vastaus-periaatteella kaksi kirjaa vanhimmiston edessä ja vastasi konventissa muiden kastettavien kanssa kastekysymyksiin. Itse kastetilaisuus oli vaatimaton tapahtuma uimapuku päällä uimahallissa.
– Jälkeenpäin tunsin pettymystä, Terhi muistelee.
Ovityössäkin oli omat haasteensa.
– Työtä tehdään pareittain, ja minun piti aina ensin hankkia itselleni kaveri. Olin nuori ja kokematon keskustelemaan Raamatusta enkä mitenkään haluttua seuraa. Välillä kentällä nolotti ja toivoin, ettei kukaan luokkakaveri avaisi ovea.
Kaikesta vaivannäöstä huolimatta Terhiä vaivasi jatkuva riittämättömyyden tunne.
– Aloin irtaantua yhteisöstä henkisesti.
Seurakunnan painostus ja nuhteet johtivat syömishäiriöön
Yläkoulussa Terhi valitsi kaksi roolia: koulussa hän oli kuten muutkin ja seurakunnassa uskovainen.
– Ristiriita koetteli. Pelkäsin jatkuvasti, mitä seurakunnassa sanotaan, jos he kuulevat.
Kahdeksannen luokan kevättalvella Terhi aloitti seurustelun pojan kanssa, joka ei ollut Jehovan todistaja. Asiaa ei hyväksytty seurakunnassa, mutta Terhi piti päänsä. Hän halusi seurustella, vaikka nuhtelu oli ankaraa. Jatkuvien paineiden alla Terhi ratkaisi asian syömättömyydellä ja ryhtyi oksentamaan ruokansa.
– Päätin hankkia itseni sairaalakuntoon. Kuvittelin, että silloin minun ei tarvitsisi ratkaista suhdettani seurusteluun tai seurakuntaan. Luulin hallitsevani suhteeni ruokaan, mutta tilanne riistäytyi käsistä. Jos söin vähänkin, kärsin huonosta omastatunnosta ja oksensin.
Kesällä Terhi teki poikaystävänsä kanssa moottoripyöräretken, jonka jälkeen hänet kutsuttiin vanhimmiston eteen.
– Minut suljettiin huoneeseen ja sanottiin, etten pääse pois ennen kuin kerron, mitä matkalla olit tapahtunut. Oliko ollut seksiä?
Yksi kuulustelijoista oli Terhin isä, joka oli jo aiemmin pakottanut tyttärensä raskaustestiin oksentelun vuoksi. Tapahtuma loukkasi Terhiä.
– Sanoin, ettei raskaustestiin ollut mitään syytä. Tuntui, ettei minua uskottu, sanoinpa mitä tahansa. Saman koin vanhimmiston edessä. En ollut syönyt kunnolla aikoihin ja aloin olla fyysisesti ja henkisesti heikoilla.
15-vuotias tuomittiin katumattomana synnintekijänä
Ainoa, joka puuttui Terhin syömättömyyteen, oli poikaystävän uskova äiti. Hän vei Terhin lääkäriin. Potilaan toive toteutui, ja hänet passitettiin sairaalaan.
– Tuo äiti oli rukoillut, että voisi hakea minut sairaalajakson jälkeen kotiin ja saisimme jutella matkalla. Isäni oli tulossa hakemaan, mutta lähtöhetkellä hänen autonsa ei käynnistynyt, mikä oli täysin käsittämätöntä. Ei auttanut muu kuin pyytää kyytiä!
– Se oli iso rukousvastaus poikaystävän äidille ja ihmetytti minua. Hän oli aiemminkin kertonut rukousvastauksista, ja ihmettelin, vastaako Jumala tosiaan yksittäisen ihmisen itsekkäisiin pyyntöihin.
Sairaalajakson jälkeen Terhiä puhuteltiin jälleen seurakunnassa. Lopulta hänet erotettiin 15-vuotiaana katumattomana synnintekijänä, koska seurustelu jatkui.
– Vanhempani olivat surullisia ja shokissa. Olin aiheuttanut perheellemme hirveän häpeän. Siihen asti ainoat sallitut ihmissuhteet, seurakuntalaiset, eivät enää edes tervehtineet minua. Vain verisukulaiset saivat puhua minulle. Karttamissääntö astui voimaan. Vanhempani kuitenkin lupasivat, että saan asua peruskoulun loppuun saakka kotona. Sitten olen omillani.
”En halunnut tulla uudelleen huijatuksi”
Syömishäiriön kierre jatkui, olo kotona ahdisti ja karttaminen synkensi mielen. Kun poikaystävä halusi lopettaa suhteen syömisistään valehtelevan tytön kanssa, Terhi alkoi hautoa itsemurhaa.
– Poikaystäväni totesi, että ainoa vaihtoehtoni on mennä hänen äitinsä mukaan seurakuntaan. Hän kertoi, miten hyvä olo siellä oli ollut pikkupoikana, vaikkei hän nyt tahtonutkaan sitoutua uskoon. Lähdin kokoukseen epäuskoisena. Itkin koko ajan ja kapinoin mielessäni. En halunnut tulla uudelleen huijatuksi, joten pyysin Jumalan puhuvan minulle suoraan.
Kokous soljui eteenpäin, mutta puheet eivät koskettaneet. Aiemmin pojan äiti oli soittanut Terhille tätä syvästi koskettaneen kappaleen Tuhkasta nousee aamu. Kun saarnaaja esitti alttarikutsun, ties monennenko kerran, kummastunut kuoro rapisteli tavallista kauemmin nuottejaan. Kun Tuhkasta nousee aamu alkoi soida, Terhi tunsi Jumalan kutsun selkeästi.
– Lähdin liikkeelle. Totta kai olin kiinnittänyt ihmisten huomion, sillä olin ainoa ulkopuolinen ja itkin koko ajan. Polvistuin alttarille ja tunsin kuin kiven tippuvan harteiltani. Vihdoinkin kelpasin Jumalalle. Myöhemmin kuulin, että kuoronjohtaja oli jakanut nuotit juuri ennen tilaisuutta, koska koki siihen kehotusta. Kappaletta ei ollut harjoiteltu kertaakaan!
Viikkoa aiemmin Terhi oli kokenut toisenkin ihmeellisen tapahtuman.
– Poikaystäväni todistuksen kautta suhteeni ruokaan normalisoitui. Aloin tuntea nälkää ja nautin syömisestä hyvällä omallatunnolla.
Kaipaan lapsuuden perhettäni
Hyvistä käänteistä huolimatta elämä kotona kävi yhä vaikeammaksi. Koulun jälkeen Terhi vietti paljon aikaa nuorten seurakuntalaisten opiskelijakämpässä.
– Nuo pojat ottivat minut kuin pikkusiskokseen. Sain istua heidän keittiössään rauhassa, juoda teetä ja kysellä kysymyksiäni. Keväällä kotona oli jo niin tukalaa, että nukuin ajoittain teltassa.
Seurakunnassa Terhi tapasi tulevan puolisonsa, ja häitä vietettiin morsiamen täytettyä 18. Avioliitossaan hän on tehnyt töitä itsetuntemuksen kanssa.
– Minulla on hylkäämisen haava, joka ei johdu puolisostani. Olen joutunut käsittelemään sitä sekä läheisriippuvuutta. Apua olen saanut esimerkiksi taideterapiasta ja avioliittoleireiltä. Haastavista lähtötilanteista huolimatta olemme onnistuneet luomaan hyvän liiton ja saaneet neljä ihanaa lasta, Terhi iloitsee.
Vanhempiaan hän näkee kerran pari vuodessa. Samoin sisaruksiaan, joiden puolisot eivät saa puhua edelleenkään Terhille.
– Tuntuu kohtuuttomalle, että minua rangaistaan loppuelämäni siitä, mitä tapahtui ollessani 15-vuotias! Kaipaan heitä ja olisin mielelläni enemmän tekemisissä. Olen tehnyt paljon töitä anteeksiannon kanssa ja vapautunut hylkäämisen aiheuttamasta katkeruudesta.
Terve sielu terveessä ruumiissa
Prosessissaan Terhi on saanut apua myös liikunnasta. Lapsuuden unelmat ovat toteutuneet aktiivisen harrastamisen kautta. Balettitunnit hän aloitti 1990-luvulla, ja sen kautta löytyi ylistystanssi. Seurakunnassa Terhi on ilahduttanut ihmisiä improvisaatioon pohjautuvalla ylistystanssilla.
2000-luvulla Terhi löysi kestävyysurheilun. Takana on useita maratoneja ja toistakymmentä täysmittaista triathlon-kisaa ulkomaita myöten. Radio Dein aalloilla Terhiä voi kuulla kerran viikossa, jolloin lähetetään hänen Urheilijan hartauskirja -bloginsa.
Hiljattain Terhi luki Aila Ruohon kirjan ”Vartiotornin varjossa, Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta”.
– Tutkimustietoon pohjautuva teos on mielestäni paras lahkoa käsittelevä kirja, josta oli minulle suurta apua.
Suurin ilonaihe Terhille on yhteys rakastavaan Jumalaan. Hän kantaa paljon vastuuta nykyisessä seurakunnassaan, mutta levosta käsin. Työssään Tampereen kristillisen koulun opettajana hän saa pitää evankeliumia esillä.
– Olen ymmärtänyt, että Jumala iloitsee, kun me nautimme ja iloitsemme elämästä. Minun ei tarvitse suorittaa mitään, vaan voin tehdä myös asioita, jotka ovat vain itselleni hyödyllisiä.
– Jumala ei ole se, joka meitä rajoittaa. Jo eläinkuntaa tarkkailemalla voimme huomata, miten luova Jumala on. Toivon, että myös meidän kristittyjen joukossa olisi tilaa erilaisuudelle. Seurakunta voi olla haavoittava, mutta myös äärimmäisen rakastava ja hoitava yhteisö. Oman taustani vuoksi en suhtaudu asioihin mustavalkoisesti.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 9/2017.
Kuva: Rami Marjamäki