Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen? Uskonnot antavat vastauksia siihen, millaiselle matkalle sielu lähtee viimeisen hengenvedon jälkeen, mutta kaikkien yhteisöjen on ratkaistava myös konkreettinen ongelma. Ruumiille pitäisi tehdä jotain.

Lopullisen paikan löytyminen ihmisten jäännöksille on luonnollinen kysymys: ruumis on lihaa ja luuta ja menee huonoksi. Samalla hautajaisissa on kyse perustavanlaatuisesta osasta ihmisyyttä. Ihmislaji on aina – sadantuhannen vuoden ajan – hyvästellyt vainajan ruumiin jotenkin: siirtänyt sen erityiseen paikkaan, asetellut tiettyyn asentoon, järjestänyt rituaaleja sen äärellä.

– Esimerkiksi Pälkäneellä 1200-luvun haudasta löysimme kulleron siitepölyä miesvainajan rintakehältä. Se ei kulje tuulen mukana, joten jonkun on täytynyt laittaa kukat vainajan rinnalle, kertoo hautoja ja hautausrituaaleja tutkinut arkeologi Ulla Moilanen.

Hautoihin on usein jätetty myös ruokaa, tuoksuvia havuja ja tarvekaluja. Aika moni Moilasen tutkima vainaja on puettu lämpimästi: ruumiille on laitettu paksut villasukat ja lämmin peitto.

– Menneisyydenkin ihmiset ovat kokeneet kaipausta, ja sitä on työstetty jäähyväisillä. Usein mietityttää, miten samanlaisia me yhä olemme heidän kanssaan.

MONET HAUTASTAVAT tuntuvat nykysuomalaisista kuitenkin vierailta.

Yksi etäisimmistä traditioista löytyy Tiibetistä ja Mongoliasta. Ilma- eli taivashautauksessa ruumis jätetään korkealle paikalle haaskalintujen syötäväksi. Samantapaista perinnettä tunnetaan alkuperäiskansoilta Afrikasta, Amerikasta ja Australiasta: vainaja on viety puuhun tai nostettu telineelle.

Tyttöni kysyi puolestaan viattomasti, kun isoäitinsä oli kuollut: ”Mitä mumman ruumiille nyt tapahtuu? Syödäänkö me se?”

Emme syöneet. Tällainen hyvästelytapa järkyttäisi nykyään Suomessa, vaikka täälläkin on ollut kivikauden todisteiden mukaan ihmissyöntiä. Moilanen kertoo, että Amazonin sademetsissä wari-heimo kokee ihmisyönnin kaikkein kunnioittavimmaksi tavaksi kohdella ruumista.

Suomessa on ollut vainajille kaksi pääosoitetta: tuli ja maa.

Kaikkein vanhimmat eli kivikauden suomalaiset sijoittivat yleensä vainajat maakuoppaan ja ripottelivat punamultaa päälle. Rautakaudella maa tuotiin päinvastoin vainajan päälle: ruumiin päälle kasattiin kiviröykkiö.

Pronssikaudella Suomeen tuli tapa polttaa vainajat, ja traditio jatkui kolmetuhatta vuotta. Näin siitä huolimatta, että ruumiin polttaminen on vaikeaa, vaikka fantasiaelokuvien perusteella luulisi toisin.

– Polttohautaus vaatii paljon puuta ja tulen kohentamista. Kirjallisia mainintoja on säilynyt antiikin Roomasta siitä, miten herkästi vainajan polttaminen roviolla epäonnistuu, Moilanen tietää.

Ehkä suuri vaivannäkö korosti kunnioitusta. On myös viitteitä siitä, että Pohjoismaissa olisi pronssikaudella ollut tulta ja aurinkoa palvova kultti.

Pohjanmaalta on löytynyt myös rautakautisia vesikalmistoja, mutta Moilasen mukaan ne ovat poikkeus. Samalla alueella on tuttuja röykkiöhautoja.

1000-LUVULLA SUOMEEN rantautui uusi uskonto, joka uskoi ruumiin ylösnousemukseen. Viimeisellä tuomiolla kävisi huonosti, jos ruumis olisi tuhkana, joten kristityt hautasivat vainajansa hiekkamaahan.

Polttohautausperinne väheni ja sai arveluttavan, pakanallisen maineen. Keskiajalla ruumiita poltettiin Euroopassa vain kulkutautien ja piiritystilanteiden vuoksi sekä rangaistuksena.

1600-luvun Suomessa poltettiin pahimpien rikollisten ruumiita, jotta ne eivät pääsisi viimeiselle tuomiolle. Meidän hautajaisemme olisivat muutenkin pöyristyttäneet silloisia suomalaista, kertoo historian tutkija Veli Pekka Toropainen.

Vain pikkurikolliset ja kerjäläiset haudattiin siihen aikaan vähäeleisesti pienen piirin kesken, ja tällä osoitettiin vainajan halveksuntaa.

– Kunnon ihmisen hautajaisissa soitettiin rumpuja, kirkonkellot löivät tuntikausia ja kaupunki raikui. Kaduilla vaelsi hautajaiskulkueita, ja arkku oli esillä tavallisessa jumalanpalveluksessa. Kuolema oli läsnä koko yhteisön arjessa, Toropainen kuvailee.

Nykysuomalaisia häkellyttää se, että vainajan leposijoja ei kuitenkaan kunnioitettu. Jo vuoden kuluttua ruumiita viskattiin muualle. Hautausmaiden päälle tuli taloja ja katuja. Myös Moilanen puhuu siitä, että hautarauha on ajatuksena nuori.

– On yleiseurooppalainen ilmiö, että hautoihin kajotaan. Ihmiset ovat menneet esivanhempien haudoille ottamaan luita tai laittamaan niihin esineitä.

Lisäksi ihmiset ovat vuosituhansien ajan olleet hyvin eriarvoisia kuollessaan. Mitä köyhempi ja tuntemattomampi vainaja, sitä välinpitämättömämpi on ollut käytös ruumista kohtaan.

Hämmentävimmältä tuntuu, että virkavalta on tarkoituksella häpäissyt vainajien ruumiita. 1600-luvulla Suomessa rikollisten ruumiinosia nostettiin näyttävästi teilipyörille mädäntymään ja lintujen revittäväksi.

– Laki katsoi, että rikollisten pahat teot täytyy oikaista maan päällä, jotta Jumala ei vihastu koko yhteisölle ja lähetä ruttoa tai kaupunkipaloa, Toropainen selittää.

1800-LUVULLE TULTAESSA kristikunnan suhtautuminen vainajiin muuttui olennaisesti. Kirkoissa ja hautausmailla leijunutta kalmojen hajua oli alettu pitää terveydelle haitallisena, ja viimeisenä silauksena Louis Pasteur sai selville, miten vaaralliset taudit tarttuvat. Myöskään tilaa ei riittänyt arkkuhautauksiin.

Euroopassa alettiin puhua voimakkaasti hygieenisen polttohautauksen puolesta.

Ensimmäinen krematorio otettiin käyttöön Italiassa vuonna 1876. Suomen ensimmäinen krematorio rakennettiin Hietaniemeen Helsinkiin vuonna 1926, mutta tapa yleistyi vasta 1990-luvulla.

Nykyään 60 prosenttia suomalaisista vainajista tuhkataan. Enemmänkin tuhkattaisiin, mutta krematorioita ei riitä.

Maailmalla polttohautausta on kehitetty lisää. Vainajan tuhkasta puristetaan timantteja ja vinyylilevyjä, tai tuhkalla maalataan tauluja ja tatuoidaan ihoa.

JUURI NYT suhde vainajan ruumiiseen on jälleen murroksessa. Polttohautaus on saanut epäilyttävää mainetta uudelleen.

Vaikka krematorioita on remontoitu ympäristöystävällisemmiksi ja öljykattiloiden korvaamisesta on alettu keskustella tosissaan, polttohautauksesta on vaikeaa saada täysin hiilineutraalia. Ruumiin tuhkaaminen kuluttaa huomattavasti energiaa.

Paluu pelkkiin arkkuhautauksiin ei kuulosta toteutuskelpoiselta idealta. Esimerkiksi Helsingissä oli viime vuonna löydettävä paikka keskimäärin 472 vainajalle kuussa. Mikäli kaikki olisi haudattu arkuissa, uutta maapinta-alaa olisi tarvittu 12 aaria – joka kuukausi.

Entä jos vainajan ruumis antaisi jotain sen sijaan, että se kuluttaa resursseja?

Yhdysvalloissa monissa osavaltioissa on mahdollista kompostoida vainaja. Ruumis laitetaan vainajille tarkoitettuun kompostoriin, ja se on noin kuukauden kuluttua muuttunut mullaksi.

Toinen uusi keino on vesituhkaus eli resomaatio. Tapa on mahdollinen Norjassa ja monessa muussa maassa. Kasvihuonepäästöt olisivat 35 prosenttia polttohautausta pienemmät, lupaa Resomation-yhtiö.

Vainaja laitetaan emäksisellä vedellä täytettyyn, alipaineiseen, 150-asteiseen kammioon, ja muutaman tunnin kuluttua jäljellä on vain hauraita luita. Ne tuhkataan, ja ravinteikas neste käytetään kasvien kasteluun.

Kolmas uusi menetelmä on Ruotsissa kehitetty pakastekuivaus eli promessointi. Ruumis upotetaan 200-asteiseen typpeen, jossa se muuttuu tomuksi.

Iso-Britanniasta on levinnyt myös luonnollisen hautaamisen suuntaus (natural burial, green burial), jossa ruumiille ei tehdä juuri mitään. Ruumista ei esimerkiksi käsitellä formaldehydillä, ja se haudataan niin lähelle maan pintaa, että mikrobit pystyvät kompostoimaan sen. Maapinta-alaa vaaditaan paljon, joten tilaongelmaa tällä ei ratkaista.

Suomessa hautaustoimi- ja kirkkolaki eivät mahdollista muuta kuin perinteistä poltto- tai arkkuhautausta.

– Ajan kanssa kaikki muutokset ovat mahdollisia. Vuonna 1889 perustettu yhdistyksemme ajoi krematorioita lakiin, ja 37 vuoden kuluttua ensimmäinen krematorio rakennettiin, kommentoi Suomen Hautaustoiminnan keskusliiton pääsihteeri Matti Halme.

Norjassa vesituhkaus meni läpi neljässä vuodessa.

Suomessa hautaustoimilakiin ei ole valmisteilla muutoksia, toteaa Hanna Kiiskinen opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Uusista hautaustavoista on tullut ministeriölle vain yksittäisiä tiedusteluja.

Lakimuutosten lisäksi uudet keinot vaatisivat mittavia investointeja. Voi olla järkevintä sittenkin panostaa vähähiiliseen krematorioon, kuten juuri nyt Helsingissä. Ilmastopäästöt painuvat pieniksi, jos vainaja poltetaan uusiutuvalla sähköllä ja lämpö otetaan talteen.

Lisäksi uusilla menetelmillä on omat käytännön ongelmansa. Kompostoidusta ruumiista jää arviolta kaksi kottikärryllistä multaa, laski Yle artikkelissaan. Kaikkien vainajien multa ei mahtuisi nykyisille hautausmaille.

Hautaustoimilain mukaan vainajan ruumista ja tuhkaa tulee käsitellä arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla. Onko riittävän arvokasta tuoda isoäidin multa kotipihalle ja kasvattaa siinä ruusuja – tai perunoita?

Toisaalta kaikissa yhteisöissä on pidetty juuri omaa, tuttua hyvästelytapaa kunnioittavana, kunhan hyvästit saa jättää.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä