Vuonna 1958 Virossa elettiin raskaiden tapahtumien varjossa. Toinen maailmansota oli monella vielä tuoreessa muistissa eikä sodanjälkeinen ilmanala ollut kevyttä hengittää. Neuvostoliitto oli imaissut pienen Viron kitaansa ja rautaesirippu länteen oli laskeutunut. Seurasi sarja nujerruksia ja karkotuksia.

Yhdeksän vuotta karkotusten jälkeen syntyi pieneen virolaiseen maalaiskaupunkiin Heino Nurk. Jälkeenpäin Nurk oivalsi, että hän sai todennäköisesti jonkin sortin post-traumaattisen stressioireyhtymän lapsuudessaan, sillä kaikki puhuivat jatkuvasti sodasta ja 1940-luvun kauhuista.

– Ymmärsin vasta myöhemmin, miten lähellä syntymääni kaikki nuo kauheat tapahtumat olivat tapahtuneet. Sillä kun olet lapsi, kaikki ennen syntymääsi tapahtunut tuntuu esihistorialta.

Menneisyys kuitenkin väritti Nurkin lapsuutta. Ympäristössä väreili pelko siitä, että kaikki tuo voi tapahtua uudelleen koska vain. Nurk ei kuitenkaan halua maalata lapsuudestaan kauhutarinaa.

– Minulla oli hyvä lapsuus. Olimme toisaalta todella vapaita, ja minusta tuntuu, että tuo vapauden kokemus yhdistää laajalti virolaisia pikkukaupunkien lapsia.

”Monet puhuivat haikaillen ajasta
ennen sotaa, Vapaasta Virosta.
Se oli puheissa kuin kadotettu paratiisi.

NURK KASVOI kasvoi 2 000 asukkaan pikkukaupungissa, missä lapset saivat kirmata ympäriinsä metsässä ja kaupungilla. Nurkin mukaan se oli mahtavaa.

– Päälukumme laskettiin lähinnä ruoka-aikoina ja nukkumaan mennessä.

Eikä rakkautta puuttunut. Nurk muistaa lapsuudenperheensä olleen välittävä.

– Vanhemmat ja isovanhemmat huolehtivat veljessarjastamme, ja me olimme kilttejä poikia.

Oli kuitenkin yksi käärme paratiisissa, joka luikerteli joka paikkaan. Neuvostopropaganda ja Neuvostoliiton ideologia väritti kaikkea. Nurk alleviivaa, että sitä oli kaikkialla.

– Mutta me emme ottaneet sitä kovin vakavasti. Olimme sille oikeastaan koulussakin aika immuuneja, sillä kotona meille oli opetettu kaikki toisin.

Vaikka Neuvostoliiton hirmuvallasta ja sodasta puhuttiin, puhuttiin myös jostain muusta.

– Monet puhuivat haikaillen ajasta ennen sotaa, Vapaasta Virosta. Se oli puheissa kuin kadotettu paratiisi.

Nurk muistaa olleensa kymmenvuotias, kun äiti varoitti hyppäämästä mukaan kommunistien touhuihin.

– Äiti sanoi, että ole vain lasten ja koulun järjestöissä mukana vielä alaikäisenä, mutta heti kun olet aikuinen, niin pysy niistä poissa. Et tule voittamaan mitään, vaikka he lupaisivat mitä tahansa.

Nurk muistaa yhä kirkkaasti äitinsä viisaan neuvon. Hän painotti, että eräänä päivänä tämä päättyy, ja sitten sinua vain hävettää, jos olit aktiivinen kommunisti. Pieni Nurk ihmetteli äidilleen, miksi tämä järjestelmä muka noin vain lakkaisi olemasta. Äiti katsoi Nurkia ja linjasi: Järjestelmä, joka rakentuu valehtelulle ja väkivallalle, ei voi kestää loputtomiin.

VIRALLISEN LINJANSA mukaan Neuvostoliitto oli ateistinen valtio. Syvään juurtunut kristinusko ei kuitenkaan kadonnut sormia napsauttamalla. Nurk muistaa kotona puhutun kristinuskosta ja Raamatun tarinoista. Vaikka kotikylän kirkko olikin poltettu pian Nurkin syntymän ja kasteen jälkeen, hän tiesi kahdeksan kilometrin päästä löytyvän toisen kirkon, jossa ”mummot käyvät”.

1960-luvulla tuuli kääntyi. Ateistiset kampanjat alkoivat suurella jylyllä ja yhä useampi kirkko sulki ovensa. Pastoreita haukuttiin lehdissä ja kirkollista väkeä mustamaalattiin. Kasteet ja konfirmaatiot lähes loppuivat. Vielä 1950-luvulla kasteita oli ollut satoja vuodessa, nyt niitä oli alle kymmenen. Eivätkä ihmiset päässeet yliopistoon, jos he olivat avoimesti kristittyjä ja kirkon jäseniä. Tämän kaiken Nurk muistaa kipeän hyvin.

– Siitä kirkosta minä kiinnostuin. Aloittaessani lukion, koulumatkani varrella oli kirkko. Ryhdyin jossain vaiheessa poikkeamaan sisälle.

Nurk ei ollut yksin. Moni nuori koki vetoa kirkkoon, ja pian Nurkista tuntui, että uskonnosta kiinnostuneita nuoria oli ympäri Viroa. Ja he kaikki tunsivat toisensa.

– Aloimme järjestää nuorten tapaamisia. Neuvostoviranomaiset vastustivat sitä ja tekivät kiusaa, mutta jatkoimme silti.

Kiusaa voi tehdä monella tavoin. Esimerkiksi nuorten kesäleirille saattoi olla mahdotonta löytää paikkaa. Vaikka leiriä ei suoranaisesti kielletty, ei nuorisolle löytynyt maata, jolle päänsä joukolla kallistaa.

– Kaikki kirkon ulkopuolella tapahtuva toiminta edellytti paikallishallinnon hyväksynnän.

Paikallishallinto puolestaan pelasi omaa peliään. Ensin lupa tapahtumalle myönnettiin, sitten se otettiin pois.

– Lopputuloksena oli aina joukko hämmentyneitä ihmisiä. Olimme paineen alla, ja sen tunsi. Meihin kohdistui jatkuvaa häirintää.

KRISTINUSKO ALKOI kiinnostaa Nurkia kuitenkin vuosi vuodelta syvemmin. Siitä huolimatta hän aloitti maantieteen opinnot, mutta tajusi pian, ettei koskaan voisi toimia opettajana, sillä hän oli avoimesti kristitty.

– En pitänyt sitä salassa. KGB seurasi minua ja kuulustelikin pariin kertaan. Tajusin, että en ikinä pääsisi alallani töihin. Tai jos pääsisin, en voisi enää käydä kirkossa sunnuntaisin.

Seurasi käännös. Nurk lähti opiskelemaan teologiaa ja 1983 hänestä tuli pastori.

Siitä on nyt 42 vuotta. Nykyisin Nurk asuu talvet kumppaninsa kanssa Tartossa. Muun ajan vuodesta he viettävät maatilallaan, jonka he hankkivat 2012. Siellä Nurkilla on rauhaa ja hehtaari maata.

– Olemme eläkeläisiä ja nautimme siitä, että voimme puuhailla kiireettömästi puutarhassa.

Kiireettömyys ja eläkeläisyys ovat kuitenkin vain osatotuuksia. Nurkin puheista välittyy vahvasti sellainen kuva, että hän on yhä tiiviisti työelämässä. Neuvontaa, vertaistukityötä, luentoja. Nurk myöntää nöyrästi, että kyllä hän vielä jotain tekee.

– Mutta vain muutama juttu viikossa.

Viron tämänhetkinen kirkollinen tilanne saa Nurkin mietteliääksi.

– Viron luterilainen kirkko on menettänyt enemmistön tuen.

Madonlukuja on toki laskettu ennenkin. 1980-luvulla tuntui siltä, että kirkko on hiipumassa pois. Sitten koitti laulava vallankumous. Nurk tähdentää, että laulava vallankumous ei varsinaisesti ollut mikään hengellinen herääminen.

– Mutta papit ja kirkko kuuluivat olennaisesti mukaan kansalliseen heräämiseen. Papit johtivat liikettä usein paikallisesti. Minutkin valittiin silloin Viron kongressiin.

Yksi tae kirkon aurinkoisesta huomisesta oli konfirmoitavien valtava määrä.

– Yhtäkkiä konfirmoitavia oli satoja. Vuodessa enemmän kuin kahdessakymmenessä vuodessa yhteensä.

Tuolloin monet virolaiset löysivät kirkkosuhteensa uudestaan. Monet jäivätkin. Nyt 1980- ja 1990-luvun taitteessa kirkon löytäneet ovat kuitenkin jo Nurkin mukaan vanhenevia.

– Jos he eivät tuolloin olisi tulleet, kirkot olisivat nyt tyhjiä.

Uutta verta ei tunnu löytyvän. Nuoret eivät Nurkin mukaan tavoita kirkkoa. Nurkin katse terävöityy.

– Viron kirkko on konservatiivinen ja kapeakatseinen, Nurk puuskahtaa.

Jokin on muuttunut.

– Kun minä olin nuori, kapinalliset lähtivät lukemaan teologiaa. Se oli todellisten kapinallisten hommaa. Nyt tilanne on nurinkurin. Kirkkoon hakeutuvat töihin ne, jotka haluavat säilyttää ja katsoa taaksepäin. Outoa kehitystä.

”Erottamiseni oli Virossa samanlainen tapaus kuin taannoinen ”Homoilta” Suomessa”

VIRON KIRKON konservatiivisuudesta Nurkilla on omakohtaisia kokemuksia, kipeitäkin sellaisia. Nurk oli omien sanojensa mukaan ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen pastori Virossa. Silloin kirkko julisti homoseksuaalisuuden synniksi Raamattuun vedoten eikä tilanne ole suuresti siitä kehittynyt.

Kun Nurk oli perustamassa seksuaalivähemmistöjen asemaa kirkossa parantavaa liikettä, oli se kirkon johdolle liikaa.

– Kun toiminnastani tultiin tietoisiksi, minut päätettiin erottaa pappeudesta.

Syinä olivat käytös ja harhaopin levittäminen. Lopulta viisitoista vuotta sitten Nurkilta poistettiin pappeus.

– Se oli erikoinen päätös. He eivät halunneet minun käyttävän kirkon ääntä.

Skandaali oli suuri eikä keskustelu jäänyt vain kirkon sisäiseksi. Asiasta uutisoitiin Virossa laajasti, iltapäivälehtiä ja paikallislehtiä myöten. Suomessa myös Kotimaa kirjoitti tapahtuneesta.

– Erottamiseni oli Virossa samanlainen tapaus kuin taannoinen ”Homoilta” Suomessa.

Nurk kertoo monen eronneen kirkosta. Kohu oli valtava.

– Eroamiset voi tarkistaa statistiikasta.

Nurk ei kuitenkaan luopunut taistelusta. Hän on yhä edelleen aktiivisena LGBT-kristittyjen ryhmissä, jotka tapaavat säännöllisesti. Mutta mitä hän toivoo nyt Viron kirkolta ja hengelliseltä ilmapiiriltä?

– Mielenkiintoista on, että kristittyjen määrä on kasvussa. Virossa on oppineita teologeja ja uudenlaisia virtauksia. Aktiivisia nuoria on paljon.

Nurkin mukaan aktiivisuus ei kuitenkaan välttämättä säteile niin kutsuttuun kansankirkkoon.

– Parempi, etten arvaile liikaa. Tulevaisuus on Jumalan kädessä, hän sanoo hymyillen.

Ilmoita asiavirheestä