Viitasaaren seurakunnan arkistosta löytyi viime viikolla Mikael Agricolan (n. 1507–1557) suomentaman Uuden testamentin (1548) kappale. Se on Viitasaaren museotoimikunnalle vuonna 1952 lahjoitettu kappale. Kirja on huonokuntoinen, mutta sen tekevät erityisen mielenkiintoiseksi sen sivujen reunoihin latinaksi kirjoitetut kommentit ja suomenkieliset käännöksen korjausehdotukset.
Näin kertoo tutkija Mikko Salo, joka on perehtynyt Viitasaarelta löydettyyn kirjaharvinaisuuteen.
Asiasta kerrotaan myös Viitasaaren seurakunnan sivuilla.
Kirjan varhaisvaiheita ei tunneta, mutta Salo kertoo, että kirjalla on kiintoisa uudempi historia.
– Kirjan on lahjoittanut ”Viitasaaren museotoimikunnalle” Alexandra Kinnunen 26.6.1952. Samassa yhteydessä hän lahjoitti kolme muuta 1800-luvulla painettua uskonnollista kirjaa. Miten vuoden 1548 Uusi testamentti oli hänelle päätynyt, on epäselvää. Tosin Kinnunen oli keräilijä ja harrasti ilmeisesti myös kirjoja, Salo kertoo.
Viitasaari-seuralla oli Salon mukaan varastoja seurakuntatalolla, mutta seurakunta tarvitsi tilat itselleen.
– Kun niitä vuonna 1987 tyhjennettiin, kirja löytyi uudelleen. Viitasaaren Seutu -lehti kertoi asiasta näyttävästi 12.11.1987. Kirkkoherra Heikki Karjalainen ilmoitti löydöstä Helsingin yliopiston kirjastoon ja lupasi seurakunnan säilyttävän kirjan.
SALON MUKAAN Karjalainen suunnitteli Uuden testamentin sijoittamista vitriiniin kirkon sakastiin, mutta asia jäi toteuttamatta, ja kirja nähtävästi unohtui arkistoon.
– Sitä on toki säilytetty asianmukaisesti arkistoholvissa lukitussa kassalippaassa.
Kirja on Salon mukaan huonokuntoinen: kannet ja nimiölehdet puuttuvat, samoin Matteuksen evankeliumin ensimmäiset luvut ja Uuden testamentin loppuosa Kolossalaiskirjeestä eteenpäin.
– Kirjalle on myöhemmin tehty irtokannet juuttikankaasta, johon on maalattu kaksi liljaa. Kirja on mustunut, aivan kuin se olisi ollut tulipalossa. Mielenkiintoiseksi kappaleen tekee se, että sen marginaaliin on tehty eri käsialoilla latinankielisiä kommentteja ja suomenkielisiä käännöksen korjausehdotuksia, Salo sanoo.
Kommenttien ja korjausehdotuksien tekijöistä ei ole tietoa.
Mikael Agricolan Uuden testamentin suomennoksen painokseksi on arvioitu 500 kappaletta. Kirja on ollut aikoinaan kallis. Salon mukaan 1970-luvulla sen Suomessa säilyneitä kappaleita tunnettiin 66 ja ulkomailta 8, eli yhteensä 74.
Salo kertoo Uuden testamentin alkuperäisen lahjoittajan Alexandra Kinnusen syntyneen 1894 Pasalan kylässä Viitasaarella.
– Hän jäi orvoksi 10-vuotiaana, mutta ehti käydä yhden vuoden Viitasaaren yhteiskoulua eli siis oppikoulua. Monien vaiheiden jälkeen hän valmistui Pelastusarmeijan Kadettikoulusta vuonna 1918, mutta erosi Pelastusarmeijasta 1927 ja liittyi helluntaiherätykseen. Hän kävi samana vuonna helluntailaisten Raamattukoulun Helsingissä ja toimi sitten matkasaarnaajana ympäri Suomen kirjoittaen myös hartauskirjoituksia moniin eri lehtiin. Hän kuoli Helsingissä vuonna 1975, Salo tietää.
SUOMEN REFORMAATTORI piispa Mikael Agricola on myös suomen kirjakielen isä. Hän oli paitsi kirkonjohtaja, myös teologi, humanisti ja raamatunsuomentaja. Hän julkaisi suomeksi muun muassa Aapisen, Rukouskirjan, Käsikirjan, Messukirjan ja Uuden testamentin sekä osia Vanhasta testamentista.
Vuonna 1548 Tukholmassa painettu Uusi testamentti suomeksi, Agricolan ortografialla Se Wsi Testamenti, on Agricolan tärkein. Professori Simo Heinisen (Mikael Agricola: Elämä ja teokset. Edita 2007) mukaan sitä myytiin varsin pitkään, eikä menekki ollut siis aivan Agricolan toiveiden mukainainen: vuodelta 1615 on olemassa Turun tuomiokirkon tilikirjoissa tieto, jonka mukaan kirjoja olisi myyty 60 kappaletta.
Koska tilit alkavat vasta vuodesta 1588, ei Heinisen mukaan ei kuitenkaan ole tietoa siitä, milloin kirjat tuomiokirkolle päätyivät, eikä siitä, myytiinkö niitä aikaisemmin tai kuinka paljon. Säilyneet kappaleet osoittavat, että Uudet testamentit ovat olleet ahkerassa käytössä: papit ovat ottaneet ne mukaansa saarnatuoliin ja lukeneet niistä päivän evankeliumin.
Uusi testamentti suomeksi on Mikael Agricolan laajin teos. Siinä on alun perin 718 sivua.
Lue myös:
Näkökulma: Kamelikurjista roadmaneihin – kieli elää ja hengittää, mutta kekseliäisyyttä kaivataan
Ilmoita asiavirheestä