Maailma on kuukausikaupalla pidättänyt henkeään. Hyökkääkö Venäjä Ukrainaan? Nähdäänkö sodassa Krimin valloituksen ja Itä-Ukrainan pattitilanteen jälkeen uusi vaihe? Miksi Venäjä vaikuttaa 2000-luvulla muuttuneen entistä lännenvastaisemmaksi ja arvaamattomammaksi?

Geopoliittisten syiden lisäksi Venäjän toiminnan taustalla on kansallis-uskonnollisia ideoita.

Yksi niistä on venäläinen messianismi. Sen ytimessä on vanha käsitys Venäjästä oikean kristinuskon ja sen mukaisen parhaan yhteiskuntamallin puolustajana. Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori Matti Kotiranta kertoo, että venäläisen messianismin juuret palautuvat 1400-luvulle.

– Varsinaisesti vasta 1800-luvun alkupuolella ajatussuunnasta konstruoitiin näkemys Venäjästä ”messiaanisena valtiona”, jonka erityiset ominaisuudet perustelisivat Venäjän johtoroolia ja erilaisuutta suhteessa muihin valtioihin.

Kotirannan mukaa messianismi on ennen kaikkea toiminut Venäjän valtiojohdolle poliittisten toimien oikeuttajana.

– Perinteiden ja konservatiivisten arvojen edustajana Venäjä on esittänyt, että ulkopoliittisilla interventioillaan se pelastaa muut etupiiriinsä kuuluvat valtiot yhteiskuntien tuholta.

Venäjä vanhuudenheikon Euroopan pelastajana

Venäläisen messianismin konkreettisin ilmaus on Matti Kotirannan mukaan ”Venäjän idea”.

– Venäjän idea, Russkaja idea, on iskusananomaisesti ”suuruus”! Se näkyy Venäjän ulkopolitiikassa, jonka tavoitteet eivät ole historian kuluessa muuttuneet miksikään.

Kotirannan mukaan venäläinen messianismi näkyi jo kirjailija-historioitsija Konstantin Aksakovin (1817–1860) ja journalisti Aleksandr Herzenin (1812–1870) ajattelussa. Joukkoon kuuluu myös uskonnonfilosofi ja mystikko Vladimir Solovjov (1853–1900).

Aksakovin mukaan vanhuudenheikko Eurooppa saattoi pelastua vain tuoretta voimaa edustavan Venäjän avulla: Venäjä voi pelastaa paitsi Euroopan ”ruumiin” myös sen ”sielun”, sillä Venäjä ei ollut osallinen ”vanhan Euroopan rikoksiin”.

Herzen taas piti Venäjää ei-eurooppalaisena ja ei-aasialaisena, erityisenä slaavilaisena kansana. Hän uskoi, että Venäjä saavuttaisi yhteiskunnallisen järjestyksen, joka olisi verrattomasti parempi kuin lännen.

Venäjän erilaisuuden ja sen messiaanisen pelastajanroolin taustalla on myös ikivanhaa symboliikkaa.

Luostarissa Pihkovan lähellä elänyt munkki Filofei (1465–1542) esitti kuuluisan toteamuksen, jopa profetian: ”Kaksi Roomaa on kaatunut, kolmas (Moskova) pysyy, eikä neljättä tule.” Venäjän tehtävä oli Konstantinopolin sorruttua 1453 puolustaa oikeaa uskoa.

Ajatusta kolmannesta Roomasta tuki naimakauppa. Moskovan suuriruhtinas ja ensimmäiseksi koko Venäjän hallitsijaksi vuonna 1478 noussut Iivana III (Suuri) nai Bysantin viimeisen keisarin Konstantinos XI:n veljentyttären. Iivana III otti maansa vaakunaksi Bysantin kaksipäisen kotkan ja hänen seuraajiaan ryhdyttiin kutsumaan tsaareiksi (keisari).

Myyttinen tarina ”Venäjän kasteesta”

Venäjän tarrautuminen Ukrainaan on myös symbolisesti tärkeä asia, Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkija Elina Kahla arvioi. Prinssi Vladimir Kiovalainen otti kansansa kanssa kasteen Dnepr-joessa vuonna 988. Tämä tarina ”Venäjän kasteesta” liittää Kiovan ja Moskovan ruhtinaskunnat yhteen. Ukrainalaisia pidetään venäläisten veljeskansana.

– Myöhemmin kastetarinasta muodostui oikeauskoisen kristillisen perinnön puolustamisen myytti. Perinnön kantajana oli Venäjä.

Suhteessa länteen Venäjällä on ollut lukuisia sotaisia vaiheita. Oikean uskon puolustaminen kuului sotaretoriikkaan.

Kahlan mukaan esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aattona arvioitiin, että Pyhä Venäjä oli vaarassa sortua. Silloinkin Venäjän kastetta ja muuta mytologiaa muistettiin hädän hetkellä: esimerkiksi kuvataiteilija Viktor Vasnetsov teki kuuluisia kristillis-isänmaallisia mosaiikkeja ja maalauksia.

– Avantgardistien ajatuksena oli hengen tie ja uusiutuminen, kun imperiumi horjui.

Vasnetsov oli 1918 myös vasta perustetun puna-armeijan univormun Budjonnovka-päähineen suunnittelija. Suomalaisten ”piippalakiksi” kutsuma hattu muistutti nostalgisesti Kiovan Venäjän muinaisten sotilaiden kypärää.

Venäjän kristillistä ideaa kaivattiin Kahlan mukaan jälleen, kun Neuvostoliitto alkoi 1980-luvulla suistua raiteiltaan. Kommunistisen aatteen tyhjyys oli kaikille ilmeistä. Mutta tuhat vuotta Venäjän kasteesta Kiovassa oli sopivasti hollilla 1988.

– Silloin ruvettiin kirkon ja valtion voimin puuhaamaan Venäjän kasteen tuhatvuotisjuhlia. Rakennettiin jopa suuria kastealtaita, joissa toteutettiin joukkokasteita, Kahla kertoo.

Tänään venäläinen messianismi tuntuu Kahlan mukaan varsinkin pyrkimyksessä pitää Venäjä mukana maailman kohtalon määrittelyssä.

– Venäjä markkinoi itseään kansainvälisesti kristillisten arvojen puolustajana lännen rappiota vastaan.

Kahla on tutkijana tarkastellut viime vuosina Venäjän hengellistä maanpuolustusta. Armeija on venäläisen gallupeja tekevän Levada-instituutin mukaan maan suosituimpia instituutioita. Moskovan lähelle on rakennettu uusi valtava asevoimien kirkko.

– Venäjä propagoi moraalista ylivertaisuutta, sitä että venäläinen sotilas ei pelkää kuolla. Vastustajat, kuten amerikkalaiset, esitetään naurettavina.

”Virallinen johto ei myönnä tehneensä toisille pahaa”

Vaikka Venäjän johto uhittelee ja käyttäytyy oman arvaamattoman logiikkansa mukaisesti, ei se Elina Kahlan mukaan häiritse poliittisesti passiivista kaduntallaajaa.

– Voimaväki puolestaan ei sure huonoa mainettaan. Riittää, että heitä pelätään.

Pyhä Venäjänmaa on Kahlan mukaan venäläisille positiivinen käsite. Erityisesti venäläisille voitokkaan mutta valtavia menetyksiä aiheuttaneen toisen maailmansodan muistoa ei saa häväistä. Tällainen ”häpäisy” oli esimerkiksi Viron Pronssisoturi-kiista vuonna 2007. Patsaan siirtäminen Tallinnan keskustasta sotilashautausmaalle aiheutti ulkopoliittisen kriisin.

– Myös Ukrainan ”petos” on venäläisille kauhea: Leninin patsaat on korvattu ukrainalaisen nationalistin ja saksalaisten kanssa sodan aikana yhteistyötä tehneen Stepan Banderan patsailla, kadunnimet on vaihdettu.

Venäläiseen ortodoksiaan kuuluvat Kahlan mukaan valtion ja kirkon sinfonia, yhteisölliset ja henkiset arvot, eli sobornost.

Maassa käydään Kahlan mukaan myös jatkuvasti keskustelua oman maan luonteesta, imperialismistakin. Venäläiset ajattelevat kuitenkin asioita oman kokemuksensa kautta, johon liittyy myös messianismi.

– Virallinen johto ei myönnä tehneensä toisille pahaa. Itä-Euroopan mailta ei pyydetä anteeksi miehityksen vuosikymmeniä, vaan korostetaan yhteistä fasismin kukistamista.

Yksi ongelma on, että tavallisilla venäläisillä ei myöskään ole tietoja menneisyydestä.

– Arkistot ovat pysyneet kiinni, samoin kommunismin ajan joukkohaudat.

”Ortodoksisuus on kollektiivinen identiteetti”

Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kangaspuron mukaan suhteessa Ukrainaan Venäjä ajattelee nyt ennen kaikkea geopoliittisesti. Lännessä ja etelässä Venäjällä ei ole niin sanottuja luonnollisia rajoja. Historiallisesti ne on haluttu työntää mahdollisimman kauas Venäjän ydinalueilta. Tällä hetkellä Kreml käyttää samaa asiaa edistävää retoriikkaa.

Mutta historiallakin on väliä.

– Ukraina ja Venäjä ovat olleet samaa kulttuuripiiriä ja satoja vuosia yhtä valtakuntaa, Kangaspuro toteaa.

Venäjän idean rakentamisessa ortodoksisuus on Kangaspuron mukaan ollut aina keskeistä. Jo tällä perustasolla luodaan tiettyä eroa länteen.

– Ortodoksisuus on kollektiivinen identiteetti. Lännessä usko, varsinkin protestanttisuus, on enemmän henkilökohtainen asia.

Venäläinen messiaanisuus on Kangaspuron mukaan nyt ortodoksiseen sivilisaatioon liittymistä.

– Siitä kasvaa Russkij Mir, ”Venäläinen maailma” -ideologia. Siinä ortodoksinen kirkko näyttelee kulttuuria ja arvoja ylläpitävää roolia: mukaan tulevat kirjallisuus ja taide sekä venäjän kieli.

Venäläinen messiaanisuus on elänyt erilaisia vaiheita. Kangaspuron mukaan jopa ateistisen Neuvostoliiton ajatusta vallankumouksen viemisestä kaikkialle voitaneen pitää eräänlaisena messinismin versiona.

Kangaspuron mukaan Venäjän nykyinen valta toimii molemminpuolisen hyödyn periaatteella kirkon kanssa.

”Toimilla on kuitenkin yhteinen nimittäjä: palauttaa Venäjän mahti ja vaikutusvalta”

Venäjä ei ole supervalta, mutta sotilaallisesti se on silti voimakas. Toisaalta taloudellisesti se on savijaloilla seisova jättiläinen.

– Venäjä vie aseiden lisäksi lähinnä öljyä ja kaasua. Mutta me tiedämme, kuinka sille artikkelille käy, Kangaspuro sanoo.

Venäjän poliittisen järjestelmän legitimiteetti ei ole kansan keskuudessa kovin vahva.

– Presidentti Vladimir Putin on toki edelleen suosittu, mutta hän joutuu turvautumaan vapauksien rajoittamiseen. Siinä mielessä hänenkin legitimiteettinsä on heikentynyt.

Kangaspuron mukaan Venäjän ja lännen vastakkainasettelun lietsomiseen on Venäjällä reagoitu kerääntymällä yhden lipun ja johtajan ympärille. Niin tehdään kriiseissä muuallakin.

Vastakkainasettelu kuitenkin kaventaa demokratiaa.

– Viranomaisten valta Venäjällä kasvaa, kun sisäisiä jännitteitä pelätään, Markku Kangaspuro toteaa.

Venäjän arvaamatonta tapaa toimia on lännessä laajasti nimitetty epärationaaliseksi.

– Toimilla on kuitenkin yhteinen nimittäjä: palauttaa Venäjän mahti ja vaikutusvalta, ja samalla puolustaa sen kokemia turvallisuustarpeita. Niin käsittämättömiltä kuin ne muun maailman silmissä näyttävätkin, Matti Kotiranta sanoo.

Kuten Krimin valtaus, Itä-Ukrainan tilanne tai sekaantuminen Syyrian sotaan.

– Tähän kokonaisuuteen liittyy voimakas epäluulo lännen vaikutusvaltaa kohtaan. Siihen yhdistyy jatkuva kansainvälisen kunnioituksen ja hyväksynnän tavoittelu Venäjälle.

”Kirkko on sitoutunut isänmaallisuuteen ja itsevaltaiseen valtioon”

Venäjän ulkopoliittisessa doktriinissa Russkij Mir materialisoituu Matti Kotirannan mukaan maanmiespolitiikaksi: Venäjällä on oikeus ja velvollisuus suojella ja tukea myös rajojen ulkopuolella asuvia venäläisiä. Valtion ja kirkon liitto on Kotirannan mukaan Venäjällä ilmeinen. Russkij Mir -ideologia on molemmille keskeinen.

– Putin ja patriarkka Kirill rakentavat konservatiivista mahtimaata. Kirkko on sitoutunut isänmaallisuuteen ja itsevaltaiseen valtioon.

Venäjän ortodoksisen kirkon kannanotoissa 2000-luvulla länsi on Kotirannan mukaan nähty ensisijaisesti uhkana Venäjän yhtenäisyydelle, koskemattomuudelle ja venäläiselle kirkolle.

Kotiranta siteeraa saksalaista Venäjä-tutkijaa Regina Ellsneriä.

– Hänen mukaansa patriarkan kannanottojen keskuksessa on käsite ”Pyhä Venäjä”. Se on eräänlainen narratiivi tai idea, jossa Ukrainalla on keskeinen status – ja Krim on Pyhän Venäjän ”kaikkein pyhin”, alkulähde.

Ellsnerin ajattelussa ”Pyhän Venäjän” ja ”venäläisen maailman” valtionrajat ylittävä hengellinen luonne merkitsee Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän pyhää kolmiyhteyttä.

Ukrainasta katsottuna Venäjä tunnetaan kuitenkin ennen muuta uhkana Ukrainan kehitykselle sekä länteen ja EU:hun suuntautumiselle.

– Siellä Venäjän ortodoksisen kirkon narratiivi Pyhän Venäjän ja venäläisen maailman valtionrajat ylittävästä hengellisestä luonteesta ei saa ymmärrystä eikä kannatusta, Matti Kotiranta toteaa.

Oikaisu 10.2. kello 15.30. Konstantinopoli sortui osmanien piirityksessä vuonna 1453, ei 1452, kuten jutussa väitettiin.

Ilmoita asiavirheestä