Vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin myös Kanariansaarilla

Hotellin ympärillä on palmupuisto vesialtaineen ja suihkulähteineen. Puisto on vain hotellin asukkaiden käytössä. Kuin aidattu paratiisi.

Mitä muuta voi elämältä toivoa? Valoa, lämpöä, palmujen huojuntaa ja kädessä hyvä kirja. Täällä sielu lepää.

Hauskannäköiset harjalinnut nokkivat nurmikkoa makupalojen toivossa. Helmikana tepastelee topakkana aurinkotuolini vieressä. Palmuista kuuluu papukajojen kimeitä huutoja, kauluskaijoja ovat – vai sittenkin munkkiaratteja? Kanariantiltaltin laulun sentään tunnistan.

Kirja on puolivahingossa matkalaukkuun pistetty unkarilaisen Imre Kertészin (1929–2016) Kaleeripäiväkirja. Se pitää sisällään hänen romaaniensa syntyprosesseihin liittyviä merkintöjä, filosofista pohdintaa ja aforismeja alkaen vuodesta 1961 ja päätyen vuoteen 1991.

Melko raskasta luettavaa, mutta sitäkin kiinnostavampaa. Eihän lomalla kaiken ole tarkoitus olla kevyttä tai vailla merkitystä.

Kertész sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Kaleeripäiväkirjassa hän kirjoittaa: ”Ei Jumala ole kuollut, vain elinehdot ovat muuttuneet. Eivät arvot ole pirstaleina, vain niiden käyttökelpoisuus on kyseenalaistunut. Ei totuus ole muuttunut, sitä vain sovelletaan toisin.”

Teksti on vuodelta 1975. Ihan tuoretta vielä.

* * *

Suomen talvi ajaa kymmenettuhannet suomalaiset etelään aurinkoa ja lämpöä etsimään. Suosituin kohde ovat Kanariansaaret ja siellä erityisesti Playa del Ingles lähialueineen.

Inglesissä viettää talvea satoja suomalaisia. Heidän joukossaan on myös pieni vanhoillislestadiolainen yhteisö, johon kuuluu vakituisia talviasukkaita noin 60–70. Lisäksi paikalle tulevat perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät, jotka lomailevat lyhyemmän aikaa.

Paikallinen suomalainen seurakunta Inglesissä järjestää kerran viikossa vanhoillislestadiolaisten seurat ja suomenkielisen messun Templo Ecumenicossa. Vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat myös toisen kerran viikossa telttakatoksen alla pidettäviin seuroihin Maspalomasissa. Tilaisuudet kokoavat sata henkeä ja usein reilusti ylikin.

Jo kaukaa tunnistan muutaman suomalaispariskunnan, joka on menossa Templo Ecumenicoon. Jokin meissä pohjanperäläisissä kavaltaa toisen toisellemme.

Kirkon edessä kätellään ja hymyillään. Väki tuntee selvästi toisensa. Vanhoillislestadiolainen yhteisö on ilmeisen tiivis. Ovella on Suomen lippu, mikä voi houkutella paikalle myös heitä, joille omintakeinen herätysliike on käytännössä tuntematon.

Pääosa väestä on eläkeläisten oloisia talviasukkaita, mutta mukana on myös muutamia nuoria. Edessäni istuu järvenpääläinen lapsiperhe. Pieni poika leikkii oranssinvärisellä autolla. Otan hänestä valokuvan.

Puhujia on kaksi. Sattumaa tai ei, kummankin sukunimi on kalalaji. Aarne Lohi ja Heimo Kuha.

Lohi puhuu siitä, että usko Jeesukseen ja syntien sovitukseen on elävän uskon perusta. Hän sanoo myös, ettei oikean seurakunnan ulkopuolella ole pelastusta.

Lohi linjaa Kanarian iltapäivässä tarkkaan vanhoillislestadiolaisen uskonpiirin rajat.

Heimo Kuha puolestaan puhuu Martasta ja Mariasta, palvelutehtävästä. Martat voivat olla sekä miehiä että naisia.

* * *

Satunnainen seuravieras voi kavahtaa vanhoillislestadiolaista julistusta, kun puheeksi tulevat Jumalan valtakunnan rajat. Niistä ei mennä yli vippaskonsteilla.

Jotain ymmärrettävää yhteisön tiukassa ja valvovassa katseessa silti on. Huomaan löytäväni Imre Kertésziltä ajatuksen, joka tukee Templo Ecumenicossa kuulemaani.

Kertész nimittäin kirjoitti kaitselmuksesta, eräänlaisen kaiken rekisteröivän katseen tarpeellisuudesta, sillä ihminen on jatkuvassa dialogissa oleva olento.

”Ja koska hän ’ilmaisee itseään’ tauotta, hän tarvitsee myös vastapoolin, ilmaisun vastaanottajan. Viimeisenä rajana on Jumala… Elämme kaikki katseen alla. Katseen joka vaatii tilille. Se, jota ei vaadita tilille, tuntee itsensä kadotetuksi…”.

Pakko nipistää itseäni. Miten muka juutalaisen Auschwitzin keskitysleirivangin vuonna 1980 kirjoittama filosofinen teksti puhuisi samasta asiasta kuin äsken kuultu vanhoillislestadiolainen julistus?

”…täydellisen kadotuksen pimeys alkaa katseen puuttumisesta, tilinteon mahdollisuuden puuttumisesta. Se on Kainin sieluntila”, Kertész kirjoitti.

Huh, kaikkea sitä lomalla tuleekin miettineeksi.

* * *

Piipahdus vanhoillislestadiolaisten seuroissa oli virkistävä kokemus. Tapasin paikalla yllättäen myös pari tuttua, joiden kanssa olen ollut työni vuoksi tekemisissä. Oli myös mukava huomata, että maailma on pieni ja ihmisten välillä vallitsee ystävällisyys.

Templo Ecumenico sijaitsee keskellä turistialuetta kahden kuihtuvan shopping centerin vieressä. Elämä temppelissä on kuitenkin vilkasta, siellä järjestään runsaasti erikielisiä tilaisuuksia.

Palmun alla on monenlaista elämää.

Kuvat: Olli Seppälä

Lainaukset: Imre Kertész: 
Kaleeripäiväkirja. Suom. 
Outi Hassi. Otava 2008.

Edellinen artikkeliPaneeli eutanasiasta: Oikeaan aikaan aloitettu saattohoito suojelee elämää ja ihmissuhteita
Seuraava artikkeliEsikoislestadiolaisten kirkolliselta siiveltä kannanotto avioliitosta, viittaa kirkon linjauksiin

Ei näytettäviä viestejä