True Blood, Twighlight, Veren vangit, Vampyyripäiväkirjat, From Dusk till Dawn – listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Vampyyrit tai tarkemmin sanottuna verta imevät petomaiset ihmisolennot ovat kautta historian kiinnostaneet ihmisiä. Tarinoita tällaisista olioista tunnetaan jo muinaisesta sumerilaisesta ja babylonialaisesta kulttuurista.
Yksi tällainen hahmo oli eräänlainen naisdemoni Lamaštu(m), jonka uskotiin aiheuttavan keskenmenoja ja kaikenlaisia sairauksia etenkin vastasyntyneille. Tämä hirviö toimi öisin, ja hänen ulkonäkönsä oli erikoinen: kalpea ja tuhkainen iho, joka oli karvan ja veren peitossa, jalat kuin linnulla, kotkan tai leijonan pää sekä aasin hampaat.
Kyseinen hahmo kuvattiin myös muinaisbabylonialaisissa teksteissä lihaa syöväksi ja verta juovaksi hirviöksi. Vastaavanlainen naisdemoni on sittemmin esiintynyt juutalaisessa perinteessä Lilit-hahmon muodossa, josta on maininta tuntemastamme Jesajan kirjassakin.
veressä on elämä ja se on oleva minun
MODERNIN IHMISEN tietoisuuteen vampyyrit ovat tulleet Bram Storkerin ikonisesta romaanista Dracula (1897), joka on kirjoitettu nerokkaalla tavalla kirje- ja päiväkirjamuotoon. Kirjan päähenkilöä inspiroi ristiriitainen 1400- ja 1500-luvuilla elänyt Valakian prinssi Vlad Dracula. Tämä tuli tunnetuksi toisaalta julmuudestaan ja toisaalta eräänlaisena patrioottina, joka taisteli Ottomaanien valtakunnan leviämistä vastaan nykyisen Romanian alueella.
Viime vuosikymmeninä vampyyrit ovat kuitenkin saaneet sarjoissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa hyvinkin luovia muotoja. Niistä on tullut ikään kuin vertauskuva ihmisen pimeälle ja petomaiselle puolelle. Samalla taiteen ja viihteen keinoin vampyyrien kautta on käsitelty ihmisen olemassaoloon liittyvää ahdistusta, kuolemattomuuden kaipuuta, hyvän ja pahan välistä taistelua, uskonnollisuutta ja ihmissuhteita.
Draculassa keskeinen teema oli valon ja pimeyden välinen taistelu. Valon valtakuntaa edustivat kristilliset symbolit ja pimeyttä taas verta imevä vampyyri. Myös myöhemmin esimerkiksi elokuvissa vampyyrit ovat kaihtaneet kristillisiä symboleja, kuten ristiä.
Vampyyrit voikin tässä nähdä ikään kuin vääränä tulkintana kristillisen ehtoollisen veren nauttimisesta tai ajatella, että ne rikkovat Mooseksen lakiin kuuluvaa veren nauttimiskieltoa.
Francis Ford Coppolan Stokerin romaaniin perustuva elokuva Bram Stoker´s Dracula (1992) alkaa vaikuttavalla kohtauksella, jossa rakkaansa traagisella tavalla menettänyt ja kirkkoa ottomaaneja vastaan puolustanut prinssi sanoutuu irti kirkosta ja Jumalasta. Tämän päätteeksi hän lyö miekkansa kirkon ristiin, joka alkaa valua verta. Prinssi kerää rististä pulppuavan veren kalkkiin ja juo sen. Lisäksi hän uhmaten viittaa verensyönnin kieltävään Pentateukin kohtaan sanomalla ”veressä on elämä ja se on oleva minun”.
Coppolan elokuva on alkuperäisen romaanin tavoin kristillisiä viittauksia täynnä.
VIIME VUOSIKYMMENTEN trendinä on kuitenkin ollut se, että vampyyrifantasian kristilliset yhteydet ovat vähentyneet. Esimerkiksi Anne Ricen Vampyyrikronikat-sarjassa kuolemattomat ovat ennemminkin eräänlaisia filosofeja, jotka pohtivat kuolemattomuuteen liittyviä kysymyksiä ja haasteita.
Teineille ja nuorille aikuisille suunnatut Twilight ja Vampyyripäiväkirjat käsittelivät kuolemattomuuden näkökulmasta kasvuun ja ylipäänsä elämään liittyviä kysymyksiä. Vampyyripäiväkirjoissa verenjuonti samaistetaan päihteiden käyttöön: osa sarjan hahmoista ei halua ”käyttää” ollenkaan, osa kohtuullisesti ja osalla homma lähtee täysin lapasesta.
Toisaalta esimerkiksi televisiosarja True Blood yhdisti sekä muinaisia että moderniin elämään liittyviä elementtejä. Siinä vampirismi toimi vertauskuvana (homo)seksuaalisuudelle ja kaapista ulos tulemiselle. Samalla sarja imi vaikutteita muinaisesta mytologiasta. Sarjassa seikkaili babylonialaisesta ja juutalaisesta mytologiasta tuttu jumalatar tai eräänlainen naisdemoni eli Lilit, josta on tullut joidenkin modernien feministien esikuva.
Ehkäpä vampyyrifiktion suurin anti onkin se, että se muistuttaa meidän kaikkien primitiivisestä ja eläimellisestä puolestamme
VAMPYYRIFIKTIO ONKIN loistava tapa käsitellä olemassaoloon, ihmiselämään ja kuolemattomuuteen liittyviä haasteita. Onpa sen kautta käsitelty jopa koulukiusaamista, kuten esimerkiksi ruotsalaisessa elokuvassa Ystävä hämärän jälkeen.
Vaikka vampyyrit voi valjastaa melkein minkä tahansa inhimillisen ilmiön kuvaamiseen, niitä yhdistävä tekijä on petomaisuus. Usein vampyyrit tunnistaa ylisuurista kulmahampaista. Petomaisuus tulee harvinaisen selvästi esille siitä, kuinka vampyyrit käyvät usein kurkkuun kiinni samalla tavoin kuin leijona gasellin kaulaan.
Vampyyrien voi myös nähdä edustavan ihmisen petomaista puolta. Meilläkin on petoeläimille tyypilliseen tapaan silmät kallon etupuolella sekä raateluun tarkoitetut kulmahampaat. Olemme olleet myös historiallisesti sekasyöjiä. Kasvisten, marjojen ja muiden luonnonantimien lisäksi ihminen on syönyt pitkään myös lihaa.
Ihminen onkin kauan ollut lajinsa historiassa toisaalta saalistaja ja toisaalta käärmeiden ja isojen villipetojen saalistuksen kohde. Sen vuoksi vampyyrifiktionkin voi nähdä näiden kahden primitiivisen inhimillisen puolen edustajana.
Voimme saaliseläimen näkökulmasta samaistua fiktiota lukiessa tai katsoessa vampyyrien uhrien rooliin tai sitten petomaisesta näkökulmasta vampyyreihin – perspektiivi voi vaihdella yksilöittäin ja toisaalta oman mielialankin mukaan.
Ehkäpä vampyyrifiktion suurin anti onkin se, että se muistuttaa meidän kaikkien primitiivisestä ja eläimellisestä puolestamme.
Nykyajan mukavuuksien keskellä meiltä helposti unohtuu se tosiasia, että esimerkiksi metsästys on pitkään ollut lähes väistämätöntä hengissä pysymiseksi. Etenkin tämä pätee Suomeen, jossa on perinteisesti ollut hyvät metsästysmaastot ja toisaalta äärimmäinen ilmasto. Ilman lihaa on ollut vaikea selvitä ankarista talvista hengissä.
MEISSÄ JOKAISESSA on oma pimeä puolemme. Sitä voi nimittää synniksi, pahuudeksi, aggressioksi, väkivaltaisuudeksi tai oman edun tavoitteluksi.
Ongelmia sen kanssa syntyy etenkin silloin, jos tuon pimeän puolen kanssa ei opi elämään tai sitä ei edes tunnista. Silloin siitä uhkaa tulla huono isäntä.
Vampyyrifiktio voikin antaa meille keinoja hyvän saarnan tavoin oppia tunnistamaan itsessämme oleva ”verenjano”. Kun ihminen on kohdannut pimeän puolensa ja oppinut tulemaan sen kanssa rakentavalla tavalla toimeen, sen voi parhaimmillaan jopa valjastaa palvelemaan hyvää.
Vampyyrifiktiossa yksi keskeinen arkkityyppi onkin vampyyrisankari, joka pystyy valjastamaan poikkeukselliset voimansa hyvän palvelukseen. Samalla tavoin me ihmisetkin voimme valjastaa esimerkiksi meissä asuvan aggressiivisuuden palvelemaan hyvää, kuten heikoimpien ja oikeudenmukaisuuden puolustamista.
Ilmoita asiavirheestä