Ukrainan sinikeltainen lippu kertoo Euroopan pinta-alaltaan suurimmasta maasta yhden tärkeän asian: lipun väreissä on helppo ajatella näkevänsä sinisen taivaan alla keltaisena hohtavan, taivaanrantaan ulottuvan vehnävainion.

Ukrainassa on suunnattomia peltolakeuksia ja maa on tärkeä viljan ja muiden maataloustuotteiden viejä. Kun Mustallamerellä Ukrainan viljanvienti on sodan takia ollut vaikeuksissa, on havahduttu siihen, että ukrainalaisesta viljasta riippuvaisissa maissa Afrikassa ja Lähi-idässä voi tulla ruokapulaa.

Ruoka on globaalisti jo kallistunut.

Vehnä, riisi ja maissi ovat tärkeimmät viljat

Maailmankaupan merkittävin vilja on vehnä. Tällä hetkellä sen tärkeimmät viejät ovat Venäjä, Yhdysvallat, Kanada, Ranska, Ukraina ja Australia.

Mainitut maat ovat tietenkin myös suuria vehnän tuottajia. Krimin valtauksen (2014) jälkeen varsinkin Venäjä on kasvattanut oma-varaisuuttaan.

Kaksi suurinta vehnäntuottajamaata ovat kuitenkin Kiina ja Intia. Molemmat joutuvat silti myös tuomaan runsaasti viljaa, eli oma tuotanto ei kata kotimaista kulutusta.

Vehnän ohella kaksi muuta globaalisti erittäin tärkeää viljalajia ovat maissi ja riisi. Maailman suurin maissintuottaja on Yhdysvallat. Toisena tulee Kiina ja kolmantena Brasilia. Suurin osa maissista menee rehuksi.

Riisi lienee maailman tärkein ravintovilja. Sen viljely ja käyttö on pitkälti keskittynyt Aasiaan, jossa kasvaa 90 prosenttia kaikesta viljellystä riisistä. Arviolta puolet maailman väestöstä saa riisistä pääasiallisen ravintonsa. Kuvaavaa on, miten esimerkiksi japanin kielessä sana ”gohan” viittaa sekä keitettyyn riisiin että ateriaan yleensä.

Suurimmat riisin tuottajamaat ovat Kiina, Intia, Indonesia, Bangladesh, Vietnam, Thaimaa ja Myanmar. Riisin viejämaiden kärkeä ovat Intia, Thaimaa, Pakistan, Vietnam – ja Yhdysvallat. Tärkeitä viejiä ovat yllättäen myös Italia, Tansania ja Uruguay.

Ravinnontuotannossa merkittäviä mainittavia viljoja ovat ruis, ohra, kaura, hirssi ja durra.

Ruis on globaalisti marginaalinen eurooppalaisten vilja. Ohraa käytetään paljon rehuksi, mutta myös oluen ja leivän valmistukseen.

Maailman kauranviljely on keskittynyt Euroopan unioniin, Venäjälle ja Pohjois-Amerikkaan. EU:ssa suurimmat ”kauramaat” ovat Puola, Espanja – ja Suomi.

Viljojen joukossa durra on sekä alkuperältään että tuotantoalueidensa mukaan arvioituna pitkälti ”Afrikan vilja”. Sen suurin tuottaja on Yhdysvallat, mutta perässä seuraavat Nigeria, Sudan, Etiopia, Intia ja Meksiko.

Ruoka-aineita ovat myös erilaiset öljykasvit. Niitä ovat palmuöljy, soija, rapsi, rypsi, auringonkukkaöljy ja oliivi. Palmuöljyn suurtuottajia ovat Indonesia ja Malesia, soijan Kiina ja Yhdysvallat ja auringonkukkaöljyn Ukraina ja Venäjä.

Sokeria maailmassa saadaan sokerijuurikkaasta ja -ruo´osta.

Tärkeisiin syötäviin kasveihin kuuluvat myös peruna, jamssi, maniokki sekä monet eri vihannekset ja hedelmät. Maailman tärkeimpiin ravintokasveihin kuuluvaa perunaa viljellään liki globaalisti, eniten Kiinassa, Intiassa, EU:ssa, Ukrainassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa.

Maniokki on yksi Afrikan ”elättäjistä” ja jamssia viljellään kaikkialla tropiikissa.

Suurin lihantuottajamaa on Kiina

Maailman lihantuotannosta erottuu neljä pääryhmää: naudanliha, sianliha, lampaanliha ja siipikarjan liha. Niiden tuotanto maailmassa on kasvanut 1960-luvun alun noin 75 miljoonasta tonnista nykyiseen 350 miljoonaan tonniin.

Suurimpia lihantuottajia ovat Aasia, Eurooppa sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikka. Ylivoimaisesti suurin yksittäinen lihantuottaja on Kiina. Toisena tulee Yhdysvallat.

Eniten tuotetaan siipikarjan lihaa. Seuraavaksi tulevat sianliha ja naudanliha. Näihin verrattuna lampaan-, ankan-, kamelin- tai hevosenlihan tuotanto on vähäistä.

Lihan per capita -kulutuksen kärjessä ovat yksiselitteisesti länsimaat.

Eläintalouteen kuuluvat myös maidon- ja kananmunien tuotanto.

Puolet maailman kalansaaliista on viljeltyä kalaa

Myös maailman meret ja sisävedet ovat merkittävässä osassa ihmiskunnan ravitsemuksessa. Maailman kalastetuimmat kalalajit ovat perunsardelli, alaskanseiti, boniitti, atlantinsilli, mustakitaturska, makrilli, monet tonnikalalajit, turska, huotrakala ja sardiini.

FAO:n mukaan puolet maailman kalansaaliista on jo pitkään saatu viljellyistä kaloista. Norja on merkittävä kalanviljelijä, mutta yli puolet maailman viljellystä kalasta saadaan Kiinasta.

Taloudellisesti merkittäviä viljeltyjä kalalajeja ovat monet eri karppilajit, Niilin tilapia, atlantinlohi, maitokala ja kirjolohi.

Myös äyriäisiä pyydetään ja viljellään. Niistä merkittävimpiä ravinnonlähteitä ovat katkaravut, ravut, hummeri ja langusti.

Suurimpia pakastetun tai säilötyn kalan tai äyriäisten viejiä maailmassa ovat Kiina, Norja, Vietnam, Yhdysvallat, Intia, Kanada, Chile, Ruotsi, Indonesia, Islanti ja Peru. Venäjäkin on merkittävä kalastusmaa, mutta tuotanto menee paljolti omaan kulutukseen.

Oma lukunsa meren hyödyntämisessä on Itä-Aasiassa harjoitettu merilevän viljely.

Edellisistä luetteloista voi päätellä ne maat, jotka suurina ruoantuottajina ovat myös suuria viejiä. Varsinkin Yhdysvallat, Kanada, Australia, EU ja Venäjä ovat tarvittaessa omavaraisia.

Kiina on valtava ruoantuottaja, mutta se on kaukana omavaraisuudesta: maassa elää viidesosa maailman väestöstä, mutta siellä on vain kymmenesosa maailman peltomaasta.

Esimerkiksi Persianlahden öljymaat ja monet köyhät Afrikan maat joutuvat tuomaan suuren osan väestönsä ravinnosta.

Pohjoisen Itä-Afrikan maissa – Etiopiassa, Keniassa, Somaliassa, Sudanissa ja Ugandassa – ruokapula ja nälkä ovat tänä vuonna suuresti pahentuneet kuivuuden ja konfliktien vuoksi. Yli 50 miljoonaa ihmistä on vaarassa.

Hehtaari hyötykasvia ruokkii enemmän kuin hehtaari rehua

Helsingin yliopiston agroekologian professori Juha Helenius on tutkinut maailman ruokajärjestelmiä. Hän muistuttaa eräästä keskeisestä mutta ristiriitaisesta seikasta, joka vaikuttaa monella tavalla globaaliin ruoantuotantoon.

– Vähävaraiset syövät maailmassa huonommin. Me toivomme tietysti, että maailman köyhä enemmistökin vaurastuisi. Mutta kun niin tapahtuu, samanaikaisesti ruoan kysyntä alkaa kohdistua lisääntyvästi kotieläintuotteisiin, Helenius sanoo.

Tämä on ekologisesti huono trendi siksi, että rajallista viljelysmaata ja vettä käytetään silloin ensin rehun tuotantoon eläimille.

– Se pudottaa ekologisen resurssitehokkuuden 1/7:aan siitä, mitä se olisi, jos kasveja viljeltäisiin suoraan ihmiselle.

Yksinkertaistaen kyse on Heleniuksen mukaan siitä, että yksi hehtaari satoisaa hyötykasvia voi antaa vuoden ravinnon jopa 25 ihmiselle. Mutta jos sen hehtaarin tuotto käytetään pihvinaudan ruokkimiseen, saadaan naudanlihaa hädin tuskin yhdelle ihmiselle vuodeksi!

Tätä maailman ruokaturvaan suuresti vaikuttavaa ongelmaa ei Heleniuksen mukaan voida ratkaista muuten kuin valistustyöllä.

– Länsimaissa lihankulutusta tulisi vähentää. Jopa ilman eläintuotteita pärjää.

Optimitilanteessa eläimet olisivat Heleniuksen mukaan mukana ruoantuotannossa siellä, missä ne kestävästi sopivat siihen: esimerkiksi vuorenrinteet ja karut maat, joita ei voi käyttää peltotuotantoon.

Ruokaturvaa uhkaa Heleniuksen mukaan myös ilmastonmuutos.

– Se on edennyt nopeasti myös Euroopassa. Nyt on huoli siitä, voiko ruoan tuotanto jatkua entisellään Välimerenmaissa? Miten järjestetään Euroopan sisäistä siirtolaisuutta, jos vanha viljelykulttuuri etelässä katoaa?

Ilmastonmuutos vähentää ruoantuotannon mahdollisuuksia globaalisti.

– Se ei lisää niitä. Tosin Suomen osalta joidenkin kasvien osalta sadot voivat kasvaa – jopa maissin viljely voi yleistyä – mutta kokonaisuutena emme saa siitä etua. Kuivuus, märkyys ja talvehtimisongelma lisääntyvät.

Afrikan ruokaturvan ongelmista tärkein on Heleniuksen mukaan köyhyys. Yhdessä ilmastonmuutoksen ja kuivuuden kanssa kokonaiskuva on lohduton.

– Maatalouden tuottavuus ei helposti parane eikä ruokaturvaa saada.

Monet itäisen Afrikan kuivien alueiden viljelijät ovat Heleniuksen mukaan vasta hiljattain siirtyneet nomadismista viljelyyn. Osaamisessa on puutteita. Lisäksi lannoitteita ei ole tai niihin ei ole varaa.

Jos yhteiskunnat näillä alueilla vielä ovat levottomia ja epädemokraattisia, ongelmat vain lisääntyvät. Jos viljelijät saavat usein paeta kodeistaan rosvoja tai asejoukkoja, ei se edistä tuotantoa eikä ruokaturvaa.

– Korruptio ja konfliktit ovat monisyinen yhteiskunnallinen kysymys, Juha Helenius sanoo.

Politiikka ohjaa ruokajärjestelmää

Maatalous- ja metsätieteiden tohtori Kaisa Karttunen hahmottaa maailman ruokajärjestelmien uhkia mainitsemalla ensin tekijät, joista nuo järjestelmät koostuvat.

– Alussa on tuotanto. Sitä seuraavat jalostus, jakelu ja kulutus, eli kotitaloudet. Mutta järjestelmä ei ole ketju, se on ympyrä. Myös loppu- ja alkupään eli kuluttajan ja tuottajan välille pitäisi rakentaa yhteys, Karttunen toteaa.

Ruokajärjestelmät maailmassa toimivat poliittisessa sekä yhteiskuntien ja luonnon ympäristöissä.

– Politiikka ohjaa ruokajärjestelmää. Kun järjestelmä toimii hyvin, se tuottaa riittävästi ruokaturvaa kaikille. Mutta samaan aikaan se tuottaa myös työtä – olipa kyse viljelijöistä, kalastajista, kauppiaista tai ravintoloitsijoista.

Karttunen on aikaisemmin työskennellyt muun muassa FAO:n projekteissa.

FAO:n mukaan maailmassa tuotetaan tällä hetkellä kyllä riittävästi ruokaa jokaiselle. Mutta silti suuri määrä ihmisiä elää ilman riittävää ravintoa: ruokaan vaan ei ole varaa.

– Jokin systeemissä ei siis toimi. Jos jossakin on pieni maksukyky, niin kukaan ei lähde edes ruokaa tarjolle viemään.

Ukrainan tilanne on Karttusen mukaan todistanut kaiken taustalla olevan markkinatalouden vaikutuksen.

– Kun viljaa on saatu Ukrainasta markkinoille vain vähän, ovat hinnat nousseet ja Ukraina myy nyt niille, jotka maksavat parhaiten.

Lannoitteet ja polttoaineet ovat kallistuneet maailmanlaajuisesti jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan tänä vuonna.

– Molempia tarvitaan ruoantuotannossa. Ne alkavat olla liian kalliita jo eurooppalaisillekin viljelijöille, kehitysmaiden viljelijöistä puhumattakaan.

Viljan satotasot maailmassa vaihtelevat. Keski-Euroopassa tuotto on erinomaista: hehtaarilta saadaan vaikkapa vehnää 10–15 tonnia, Suomessa hieman tätä vähemmän.

– Mutta monin paikoin Afrikassa hehtaarilta saadaan satoa vain tonnin verran.

Syynä voivat Karttusen mukaan olla sääolosuhteiden lisäksi erilaiset kasvitaudit, heinäsirkat ja maaperän happamuus. Lisäksi tulevat torjunta-aineiden ja lannoitteiden puute tai liian vähäinen käyttö.

Kehitysmaiden parempia satoja voidaan Karttusen mukaan edistää maatalousopetuksella, uusilla lajikkeilla ja sillä, että ruokamarkkinat toimisivat paremmin.

– Jos esimerkiksi afrikkalaiset viljelijät eivät tiedä tuotteittensa käypiä hintoja, se ei motivoi viemään niitä markkinoille sinne, missä niistä saisi parhaan tuoton.

Maailmassa asetettiin vuonna 2015 joukko kestävän kehityksen päämääriä. Monessa niistä on Karttusen mukaan menty eteenpäin: vaikkapa lasten koulutus ja terveys ovat parantuneet.

Tavoitteena on ollut poistaa nälkä vuoteen 2030 mennessä. Mutta todellisuudessa ruokaturva on vain heikentynyt.

– Syitä on paljon, muuttuvasta ilmastosta konflikteihin ja talouden epävarmuuteen. Myös pandemia on vaikuttanut ja nyt sitten sota Ukrainassa. Vuonna 2030 maailmassa saattaa edelleen olla jopa 600 miljoonaa nälkäistä. Jos tulee muita isoja yllätyksiä tai ilmastonmuutos kiihtyy, luku voi olla vieläkin suurempi, Kaisa Karttunen sanoo.

Jutussa on käytetty haastattelujen ohessa varsinkin seuraavien organisaatioiden verkkosivuja: FAO, National Geographic, Bofit, Worldatlas, Our World in Data.

Ilmoita asiavirheestä