Vaikeiden vuosien jälkeen joulu on Katja Laitiselle entistäkin rakkaampi juhla. Läsnä juhlassa ovat myös taivaan kansalaiset. – Ei pitäisi liikaa ajatella, mitä minun pitää olla ja jaksaa. Joulu tulee omalla painollaan ja kauneudellaan joka tapauksessa, Laitinen sanoo.

Kaikki lapset olivat kotona. Joulu vuonna 2015 on jyväskyläläiselle Katja Laitiselle, 51, yksi rakkaimmista. Lapsuudenkodista tuttuun tapaan hän puhdisti ennen juhlaa paikkoja viimeisen päälle. Tärkeintä oli yhdessäolo ja lasten ilo lahjoista.

– Vanhemmat lapseni olivat tottuneet jo nauttimaan joulusta ja hyvistä ruuista aikuiseen tapaan. Nuorimmainen oli puolitoistavuotias ja meillä oli ihanaa jouluriemua, Laitinen kertoo.

Hän muistaa, miten varsinkin esikoistytär odotti jouluihmisenä aaton lähestymistä. Laitinen oli saanut hänet parikymppisenä.

Seuraava joulu oli jotain aivan muuta.

Esikoinen kuoli 2016 juhannuksen jälkeen kotonaan ketoasidoosiin eli insuliinin puutteesta johtuvaan happomyrkytykseen.

Hän oli sairastunut yksitoistavuotiaana ykköstyypin diabetekseen. Sairauden hyväksyminen oli nuorelle vaikeaa ja hoitotasapaino heitteli. Kaksi viikkoa ennen kuolemaansa tytär oli teho-osastolla, eikä kerta ollut ensimmäinen.

Alkuun Laitinen oli täysin shokissa. Tapahtumasta kertominen nostattaa tunteet pintaan yhä. Laitisen mielessä soi Nina Åströmin kappale Jumalan kädet kantaa.

– Kun en voinut lähteä tyttäreni mukaan, minulla ei ollut kuin yksi tie, lähteä seuraamaan Jeesusta.

Laitinen koki Jumalan valmistelleen häntä tyttären kuolemaan. Laitisella ei ole kristillistä perhetaustaa, mutta hän kävi lapsena seurakunnan kerhossa. Myös uskontotunnit kiinnostivat ja Raamatun kertomukset koskettivat jo silloin.

Virret kantoivat surussa

Kaksi viikkoa ennen esikoisensa kuolemaa Katja Laitinen oli saanut paikan Jyväskylän kristilliseltä opistolta. Hän kuitenkin siirsi suntio-opintojen aloittamista puolella vuodella eteenpäin.

”Jumala antoi aina minulle virren sillä hetkellä, kun ikävä ja suru iskivät voimakkaana päälle.”

Seuraavana jouluna perheessä ei ollut enää paineita siivoamiselle. Laitinen halusi kuitenkin tehdä joululaatikot itse aiemmin kaupasta ostettujen sijaan.

– Halusin, että lapsilla olisi hyvä olla. Halusin antaa heille joulun, vaikka tiesin heidän kaipaavan sisartaan. Sitä joulua on raskasta ajatella. Ihmettelin jälkeen päin monta kertaa, miten sain voimia kaikkeen. Tiesin kuitenkin, mistä voima tuli.

Ensimmäiset pari-kolme vuotta olivat kaikkein vaikeimmat. Laitinen sai vertaistukea kahdelta siskoltaan, jotka olivat jo aiemmin menettäneet lapsen.

Aina kun mahdollista Laitinen hakeutui kirkkoon.

– Olin jossain syvällä mustassa, kuin kaivon pohjalla. Näin kaukana valoa. Revin itseni kynsillä ylös. Imin kaiken irti kirkosta ja seurakunnasta. Tunsin suurta turvallisuudentunnetta yhteisössä. Tunsin, että minua kannetaan.

Laitinen hyräili virsiä. Hän on pitänyt niistä lapsesta asti.

– Jumala antoi aina minulle virren sillä hetkellä, kun ikävä ja suru iskivät voimakkaana päälle.

Varsinkin viime vuosina monista virsistä on tullut Laitiselle äärimmäisen rakkaita. Yksi niistä on virsi 517 Herra kädelläsi.

– Tyttäreni lauloi viikkoa ennen kuolemaansa sitä olohuoneessa. Virsi oli alkuun minulle tosi vaikea. Töissä ollessani itkin paljon, kun sitä laulettiin. Nykyisin minulle tulee siitä tosi hyvä mieli, Jyväskylän Kaupunginkirkossa suntiona työskentelevä Laitinen kertoo.

Kuuntelevana korvana

Työstä ja työkavereista tuli Katja Laitiselle voimavara. Hänellä oli sanan nälkä, ja oli mahtavaa kuulla sitä töissä usein. Työstä hän on saanut kaiken tarvitsemansa.

Laitinen on oppinut kuuntelemaan ihmisiä erityisen herkällä korvalla. Kohdalle on tullut esimerkiksi monia aikuisen lapsensa menettäneitä.

Laitisen poika oli edesmenneen sisaren kanssa erityisen läheinen. Hän jäi surussaan koukkuun rauhoittaviin lääkkeisiin. Laitisen huoli myöhemmin myös epilepsiaan sairastuneesta pojasta on ollut välillä kova.

Kun Laitinen kuulee ambulanssin äänen, pelko toisenkin lapsen menettämisestä aktivoituu. Kun poika ei tullut vaikeimpina vuosinaan parina jouluna kotiin, se oli kova paikka.

– Toivon, että ihmiset muistaisivat päihteitä käyttävänkin olevan jonkun lapsi. Sille on syynsä ja seurauksensa, mistä kaikki alkoi, ja mitä hänen elämässään on tapahtunut.

Laitinen ei ole kaikista vaikeuksistaan huolimatta kyseenalaistanut Jumalaa.

– Moni läheisensä menettänyt kysyy, miksi ja millainen Jumala tekee tällaista. Olen ajatellut, että Jumala tietää ja näkee kokonaisuuden. Minä olen se pikkiriikkinen, joka näkee vain pikkuisen omien seinien ulkopuolelle. Kaikella on tarkoitus.

Saattamisen lahja

Vuonna 2019 Laitinen sai yhden monista rukousvastauksistaan löytäessään vapaaehtoistyön vanhusten saattohoidossa.

– En saanut mahdollisuutta saattaa omaa esikoistani, mutta sittemmin sain mahdollisuuden saattaa muita täältä taivasmatkalle lähteviä, ja parhaimmillaan olen voinut tukea myös läheisiä.

”Suru on ja elää minussa, siitä on tullut herkkää ja kaunista.”

Laitinen haaveilee sururyhmän ohjaamisesta yhdessä papin tai diakonin kanssa.

Vaikka Laitisen elämässä on paljon hyviä ja kannattelevia asioita, hän on yksin surunsa kanssa.

– Olen esikoiseni äiti ja haluaisin niin paljon ja usein sanoa hänelle jotain.

Laitinen kokee Jumalan opettaneen häntä käsittelemään surua ja myös katkeruuden tunteita.

– Suru on ja elää minussa, siitä on tullut herkkää ja kaunista. En antaisi surua enkä tätä yhdeksän vuoden matkaa pois mistään hinnasta. Jokainen askel, jonka otan, vie minua lähemmäksi tytärtäni. Minulla on jälleennäkemisen suuri toivo.

Äiti huomaa kaipaavansa ja tarvitsevansa nykyisin omaa aikaa. Hän on opetellut tuntemaan itseään sekä vetämään rajoja suhteessa omaan perheeseen ja läheisiin.

– En olisi tässä ilman lapsiani ja Jumalan johdatusta. Olen miettinyt, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin paljon hyvää tyttäreni kuoleman jälkeen.

Laitinen on jo seitsemän vuoden ajan miettinyt psykoterapiaan osallistumasta, mutta vasta tänä syksynä se mahdollistui.

– Minulla on myös oma elämä, jota täytyy elää. En voi elää vain lapsieni kautta. Minun on rakastettava itseänikin, myös minä olen arvokas.

”Kävelin sivukäytävää sakastista kirkon takaosaan, kun tunsin puolessa välissä, että taivas laskeutuu. Ei minulla ole mitään hätää. Kaikki taivaan kansalaiset ovat läsnä.”

Adventtina töihin

Vuonna 2017 Katja Laitinen oli työvuorossa Kauneimmissa joululauluissa täydessä Taulumäen kirkossa. Hän oli miettinyt, voiko hän nauttia joulusta enää koskaan niin kuin ennen.

– Kävelin sivukäytävää sakastista kirkon takaosaan, kun tunsin puolessa välissä, että taivas laskeutuu. Ei minulla ole mitään hätää. Kaikki taivaan kansalaiset ovat läsnä.

Joulunodotus, lämpö ja ilo alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin.

– Olen ottanut ensimmäisestä adventista kaiken irti. Silloin haluaisin olla työvuorossa, kun kirkko täyttyy ja laulamme Hoosiannaa.

Laitinen asuu kolmiossa yhdessä yksitoistavuotiaan kuopuksensa kanssa.

– Kun sinne pöllähtää yhtäkkiä kaikki lapset, on aika tiivis tunnelma. Kolme tyttöä nukkuu samassa huoneessa, poika erikseen. Ei kenelläkään käy mielessä, että he menisivät jonnekin muualle yöpymään, äiti iloitsee.

Jouluun on tullut mukaan syvyyttä ja Jumalan läsnäoloa. Mihinkään ei ole kiire. Ainut perinne on haudalla käynti.

– Ei pitäisi liikaa ajatella, mitä minun pitää olla ja jaksaa. Joulu tulee omalla painollaan ja kauneudellaan joka tapauksessa. Mietin, mitähän siellä taivaassa nyt tehdään. Joulu on kuitenkin Jeesuksen syntymäjuhla.

Joulua varten voi tehdä selviytymissuunnitelman

Ikävät tunnejäljet yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta voivat korostua ja ahdistaa erityisellä tavalla joulun aikaan, varsinkin jos aiemmista jouluista on ikäviä muistoja.

– Ahdistava ajatus ilmenee usein kehotuntemuksina, kuten puristuksena rinnassa. Tunteet varastoituvat kehoomme, jos piilotamme ne sisimpäämme, sanoo tutkija Tarja Koffert Turun yliopistosta.

Aiempi kokemus voi aktivoitua myöhemmin ahdistuksena, vaikka varsinaista vaaraa ei olisikaan.

– Olemme tunnepankki ja kannamme menneisyyttä mukanamme.

Koffert on yksilö-, ryhmä-, ja perheterapian kouluttajapsykoterapeutti ja häneltä on ilmestynyt viime keväänä kirja Elämänkokemusten tunnejäljet – Psykoterapiatarinoita selviytymisestä (Tuuma 2025).

Tarja Koffert on käyttänyt työssään muun muassa perhevalokuvia ja potilaiden itse kuvaamia videoita. He katsovat niitä vastaanotolla yhdessä, jolloin omaa ajatteluaan voi nähdä uudella tavalla.

– Havaintomme hakevat ympäristöstä ja ihmissuhteista todistusta omalle ajattelullemme. Muisti pitää aktivoida myönteisiin tunnejälkiin muistelemalla onnistumisia ja itselle mielihyvää tuottavia asioita.

Lempeää puhetta

Mielenterveyttä kuormittavat Koffertin mukaan myös jouluna ne tapahtumat, joita emme osaa selittää itsellemme. Psykoterapia voi auttaa lisäämään ymmärrystä asioiden kulkuun vaikuttaneista tekijöistä. Tarvitsemme myös peileiksi toisten ihmisten erilaisuutta, jotta ymmärrämme omat erityispiirteemme.

Tutkimalla itseään ihminen voi Koffertin mukaan opettaa omaa mieltään tekemään valintoja, jotka edistävät omaa hyvinvointia.

Täydellisen joulun tavoittelu voi tehdä yksinäiseksi tai onnettomaksi. Jouluisista asioista voi olla vaikea iloita, jos ei ole omasta mielestään esimerkiksi valmistellut joulua riittävän hyvin.

– Kun torumme ja soimaamme itseämme, vaikutamme omaan jaksamiseemme kielteisesti.

Työskentelyn rytmittäminen ja taukojen pitäminen voi helpottaa oloa. Koffert kehottaa antamaan itselleen päivittäin hyvää ja lempeää palautetta, myös epäonnistumisen hetkellä.

Omia voimavaroja joulun suhteen kannattaa arvioida jo siinä vaiheessa, kun on vielä voimissaan. Säännöt ja yhteiset sopimukset antavat turvaa.

”Ihmisen pitää kohdata kipu ja suru, ja sitä kautta luoda uusi tarina itselleen.”

Ison muutoksen jälkeinen joulu

Yksinäisyys saattaa korostua jouluna esimerkiksi puolison kuoleman, perheenjäsenen sairastumisen tai työttömäksi jäämisen myötä.

– Elämänmuutos tapahtuu aina kivun kautta. Ihmisen pitää kohdata kipu ja suru, ja sitä kautta luoda uusi tarina itselleen. Sen rakentamisessa voi käyttää suruaikana löytämiään itselleen merkityksellisiä asioita, Tarja Koffert sanoo.

Hän suosittelee valmistautumaan ensimmäiseen ison muutoksen jälkeiseen jouluun suunnittelemalla, miten joulunsa viettää.

– Suuret elämänmuutokset edellyttävät uusien traditioiden rakentamista, joka usein on vaikeaa. Jos on viettänyt perhejoulua, niin yksin ei ole helppo olla. Yleensä uuden joulunviettotavan kuitenkin oppii ajan myötä.

Ongelma aarrearkkuna

Joillekin itsensä arvokkaana pitäminen on helppoa, toisille ei. Tarja Koffert kannustaa ystävystymään itsensä kanssa tutkimalla itseä eri tilanteissa ja eri ihmisten seurassa.

– Usein välttelemme asioita ja siirrämme niiden tekemistä, koska ajattelemme, ettemme pysty tekemään niitä. Vaikeuksissa piilee kuitenkin paljon meitä viisastuttavaa tietoa.

Koffert vertaa ongelmia aarrearkkuun, jonka avain on hävinnyt. Löytäessään muutoksen avaimen saa enemmän aikaan. Ihmisessä on yllättäviä voimavaroja. Yksin oleva voi kokea joulunakin selviytymisen tunnetta ja oppia jopa nauttimaan yksinolosta.

Virpi Kirves-Torvinen

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 12/2025.

Ilmoita asiavirheestä