Olen jo vuosien ajan nostanut joulun lähestyessä mietittäväksi jonkun jouluevankeliumin yksityiskohdan – asian, henkilön tai lauseen.

Äidiksi tultuani samaistuin lauseeseen: ”Hän synnytti pojan, esikoisensa”. Surujoulussa lohdutti paimenille lausuttu: ”Älkää pelätkö!” Kerran sain joulun alla vierailla Roomassa siinä paikassa, josta keisari Augustuksen kerrotaan antaneen käskynsä. Se joulu kuluikin sitten Augustusta ajatellessa.

Joulu joulun jälkeen on tullut mietittyä vuoroin ilosanomaa, enkeleitä, Vapahtajaa ja lupausta siitä, että te löydätte! Olen pohtinut, mitä tarkoittaa kunnia korkeuksissa, rauha maan päällä, ja että kaikki on juuri niin kuin heille sanottiin.

Syviä tunteita ovat herättäneet Joosef ja Maria. Isän hämmennys oudossa tilanteessa ja sen jälkeinen luottamus ja vastuunotto. Nuori Maria valmistautumassa äitiyteen ja nöyryys annetun tehtävän edessä.

Toivottavasti kaiken sydämeen kätkeminen ei tarkoittanut Marialle vaikenemista mieltä askarruttavista asioista. Toivottavasti hän sai jakaa sitä kaikkea luotettaville läheisille, vaikkei ihan samaa kokeneita vertaisia voinutkaan löytyä.

Vieläkin jouluevankeliumista löytyy uusia yksityiskohtia. Tänä vuonna katseeni on kiinnittynyt majapaikkaan, jossa ei ollut tilaa. Miltähän majapaikan emännästä tai isännästä tuntui sanoa, että ihan täyttä on, tänne ei nyt mahdu, ei edes raskaana oleva äiti? Ainakin heiltä löytyi tilanteessa myötätuntoa ja nopeaa kykyä ratkaista ongelmia.

Olikohan täysi majapaikka sattumaa vai suurta suunnitelmaa? Joulutarina olisi kieltämättä toisenlainen, jos tallin, olkivuoteen ja seimen tilalla olisi ollut sisätilojen antamaa suojaa ja majapaikasta riippuen ehkä jopa jonkinlaista sen ajan ylellisyyttä.

Itseäni on aina puhutellut juuri se, että vapahtajan viitta laskettiin pienen lapsen ylle koruttomassa, vaatimattomassa tallissa, jonka seimen ympärillä oli tilaa rauhalle, rakkaudelle ja välittämiselle – niin ja eläimille. Koen, että minun on helpompi yltää pieneen ja halpaan kuin johonkin suureen ja mahtavaan. Tästä syystä uskallan ajatella, että onneksi majapaikassa ei ollut tilaa.

”He kutsuivat meidät yöpymään oman kotinsa yläkertaan, meidät kaikki yhdeksän. Se rakkaudenteko ei unohdu ikinä.”

Joskus oman elämänikin kohdalla on voinut olla suurta merkitystä sillä, että joku ovi ei auennutkaan, että minulle ei ollut tilaa, että minulle sanottiin ei. Siitä eteenpäin tarinani on mennyt eritavoin kuin itse suunnittelin tai toivoin. Mutta tilalle onkin tullut parempi tie, joka on tuonut tarinaani jotain sellaista, mitä en olisi itse osannut suunnitella – ja juuri se tuntuu nyt hyvältä ja siunatulta.

Täysi majapaikka saa minut miettimään sitäkin, onko minussa tilaa. Onko elämässäni tilaa niille, jotka tarvitsevat minua nyt? Onko siellä tilaa keskeneräisyydelle, rosoisuudelle, säröille?

Entä mahtuuko Jeesus syntymään sydämeeni? Onko maailmassamme tilaa Vapahtajalle, joka haluaa antaa meille lahjaksi parasta: taivaan valoa ja rauhaa päälle maan?

Mieleeni nousee muisto lapsuudesta. Olimme yhdeksän hengen perheemme kanssa ajaneet myöhään illalla Äkäslompoloon ja etsimme sieltä yöpaikkaa. Kylä ei ollut silloin vielä suosittu tunturikeskus ja ne harvat majapaikat, joita kylällä oli, olivat täynnä.

Kylän raittia käveli pari ihmistä, joilta pysähdyimme kysymään neuvoa. Yllätykseksemme he kutsuivat meidät yöpymään oman kotinsa yläkertaan. Siis meidät kaikki yhdeksän. Majapaikoissa ei ollut meille tilaa, mutta heidän kodissaan oli. Se rakkaudenteko ei unohdu ikinä.

Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 12/2025.