Millaiset asiat myöhäiskeskiajan ihmisten rippikeskusteluissa korostuivat? Äkkiseltään voisi ajatella, että tähän rippisalaisuuden tiukasti suojaamaan kysymykseen ei ole saatavissa vastauksia, varsinkaan satoja vuosia jälkeen päin.
Kasvatustieteen tohtori Kirsi Vikmanin kirkkohistorian alaan kuuluva ja parhaillaan esitarkastuksessa oleva väitöskirja antaa kuitenkin kysymykseen vastauksia mielenkiintoisen tutkimusmenetelmän avulla.
Vikman on tutkinut eri puolilla Eurooppaa kolmea merkittävää rippikäsikirjaa kartoittamalla, missä käsikirjojen kohdissa on eniten likaa, sormenjälkiä ja marginaaliin tehtyjä muistiinpanoja. Oletus oli, että mitä enemmän likaa ja muita käytön jälkiä sivuilla on, sitä luetumpia juuri nämä kohdat kirjoissa ovat aikanaan olleet.
– Menetelmä tarjoaa aivan uudenlaista tietoa ja todistusaineistoa elävästä elämästä ja ihmisten luku- ja ajatteluprosesseista myöhäiskeskiajalla. Tutkimus kertoo, mitä aiheita pidettiin tärkeänä sen ajan moraalissa ja ripissä, Vikman sanoo.
Väitöstutkimuksessa on käytetty monitieteellistä menetelmää. Yhdessä Helsingin yliopiston biotekniikan instituutin elektronimikroskopian yksikön kanssa Vikman kehitti MIB-ohjelmaa (Microscopy Image Browser). Sen avulla rippikäsikirjojen sivuille on saatu objektiivinen, kvantitatiivinen likaisuusarvo. Laadulliseen sisältötutkimukseen valittiin kaikkein likaisimmat 10 prosenttia tutkituista sivuista.
– MIB-menetelmää ei ole aikaisemmin käytetty humanistisessa tai teologisessa tutkimuksessa, mutta jatkossa sitä voidaan käyttää minkä vain aikakauden teologisen materiaalin tutkimisessa.
Vikman on testannut jo aiemmin käyttöjälkien tutkimusta professori Tuomas Heikkilän kanssa. He tutkivat Kansalliskirjaston Breviariumeja eli hetkipalvelusten kirjoja vuodelta 1485. Sivujen likaisuuden perusteella selvitettiin silloisen Turun hiippakunnan liturgisia käytäntöjä sekä sitä, mitä pyhimysten juhlapäivien tekstejä käytettiin eri puolella Turun hiippakuntaa.
PIAN VALMISTUVAN väitöstutkimuksen kohteena oli kolme merkittävää rippikäsikirjaa, joista yksi ilmestyi 1200-luvulla, yksi 1300-luvulla ja yksi 1400-luvulla. Kaikkiaan Kirsi Vikman kävi läpi 118 käsikirjoitusta ja inkunaabelia eli painettua tekstiä, joista kolmellekymmenelle tehtiin tarkka käyttöanalyysi. Analysoituja sivuja kertyi yli 20 000.
”Synnit ja ihmisen arkielämä ovat kiehtoneet minua aina.”
Vikman tutki käsikirjoituksia eri kirjastoissa Helsingin lisäksi myös Roomassa, Vatikaanissa, Pariisissa, Münchenissä, Madridissa, Tukholmassa, Uppsalassa ja Lundissa.
– Kirjastovierailut Euroopan merkittävimpiin kirjastoihin ja satoja vuosia vanhojen käsikirjoitusten tutkiminen oli kyllä yksi koko väitöskirjatyön kohokohdista.
Vikmanin tutkimista rippikäsikirjoista vanhin Summa de paenitentia et matrimonio on espanjalaisen dominikaanin, pyhän Raimundus de Pennaforten (1175–1275) kirjoittama. Raimunduksen lait olivat voimassa katolisessa kirkossa 1900-luvulle asti.
Toinen käsikirjoista Summa de casibus conscientiae on Bartholomaeus de Sancto Concordion (1262–1347) tekemä. Aiheet on tässä rippikäsikirjassa aakkostettu ja otsakkeita on kaikkiaan 573.
Viimeinen tutkittava rippikäsikirja Summa Angelica de casibus conscientiae on italialaisen moraaliteologin Angelus de Clavasion (1411–1495) käsialaa. Massiivinen teos sisältää 725 otsikkoa eri aiheista ja siitä otettiin valtavasti painoksia. Tohtori Martti Luther poltti teoksen aikoinaan torilla.
– Synnit ja ihmisen arkielämä ovat kiehtoneet minua aina. Tein graduni Raimundus de Pennaforten rippikäsikirjasta Summa de matrimonio, joka oli yksi osa väitöskirjassani tutkittua isompaa teosta. Väitöskirjaa varten laajensin siis aihetta ja otin myös mukaan uuden tutkimusmenetelmän.
MYÖHÄISKESKIAJALLA RIPITTÄYTYMISESTÄ ja ehtoollisesta kerran vuodessa tuli pakollista, mikä lisäsi pappien työtä ja rippikäsikirjojen käyttöä. Taustalla vaikutti vuonna 1215 pidetty Rooman neljäs lateraalikonsiili. Kanoninen laki liitettiin tuolloin rippikäsikirjoihin ja papit saivat aiempaa pätevämmät ohjeet oikeanlaisen ripin toteuttamiseen.
Kirsi Vikmanin väitöstutkimuksesta selviää, että kaikkein kiinnostavimpia aiheita ovat tuolloin olleet rippikäytännöt, avioliittoa koskevat kysymykset, kirkonkirous, simonia eli kirkollisten virkojen ostaminen esimerkiksi rahalla sekä koronkiskonta.
”Esimerkiksi huumori ja itsepuolustus olivat lieventäviä asianhaaroja pappien pahoinpitelytapauksissa.”
Kirkonkirousta käytettiin sosiaalisen kontrollin välineenä. Rangaistuksesta kärsivän sielu ei päässyt taivaaseen, hän ei saanut osallistua messuun eikä kirottua saanut tervehtiä kadulla. Hän ei saanut myöskään syödä perheenjäsentensä kanssa samassa pöydässä. Kirkonkirous langetettiin esimerkiksi papin pahoinpitelemisestä, kirkon omaisuuden tärvelemisestä tai ryöstämisestä sekä islaminuskoisten saraseenien auttamisesta tai kaupankäynnistä heidän kanssaan.
Kirkonkiroukseen liittyen hyvin luettuja olivat myös kohdat, joissa kerrottiin, mistä asioista kirkonkiroukseen ei joutunut.
– Esimerkiksi huumori ja itsepuolustus olivat lieventäviä asianhaaroja pappien pahoinpitelytapauksissa, Vikman kertoo.
Ripin sakramenttiin liittyen erityisen luettuja olivat kirkonkirouksesta vapauttamiseen liittyvät kohdat sekä ohjeet siitä, kenellä on oikeus ottaa rippi vastaan ja antaa synninpäästö. Kiinnostusta herättivät myös oikean katumuksen merkitys sekä synnintunnustajille esitettävät kysymykset.
– Oli tarkkaan säänneltyä, mitä tuolloin sai ripittäytyjältä kysyä.
Avioliittoasioissa iso muutos oli, että liittoon tarvittiin molempien aviopuolisoiden suostumus. Suku ei enää voinut päättää avioituvien puolesta heidän liitostaan. Rippikäsikirjoissa ahkerasti luettuja kohtia olivat esimerkiksi avioliiton esteet.
Kirkollisten virkojen ostaminen rahalla oli myöhäiskeskiajalla yleistä, mutta sitä pidettiin pahana syntinä, josta seurasi kovat rangaistukset. Koronkiskonta oli myös kiellettyä. Rahan tai muun hyödykkeen lainaamisesta ei sopinut hyötyä millään tavalla.
AIKAKAUSIEN VÄLISESSÄ vertailussa simoniaa koskevat sivut olivat likaisempia 1200-luvulla ja aihepiirin merkitys väheni 1400-luvulle tultaessa. Myös murhiin ja ryöstöihin liittyvät haut vähenivät ajan myötä. Kirkonkirouksen osalta likaisuusarvot olivat puolestaan paljon suuremmat 1400-luvulla kuin 1200-luvulla.
Maantieteelliset erot rippikäsikirjojen käytössä olivat sen sijaan Vikmanin mukaan vähäisiä. Kirkolliset käytännöt tuntuivat olevan samoja eri puolilla Eurooppaa.
Tutkimusta tehdessään Kirsi Vikman yllättyi eniten siitä, että kohdat, joissa puhuttiin seitsemästä kuolemansynnistä, olivat alhaisella käyttöasteella.
– Sitten oivalsin, että kiinnostus kohdistui niiden käytännöllisiin alaluokkiin. Tietoa etsittiin erityisesti uusiin määräyksiin liittyen.
Vikmanin väitöstilaisuus aiheesta Dirt is not just dirt – Summae for confessors as a source for ecclesiastical morality and sins of late medieval everyday life järjestetään hänen arvionsa mukaan vielä tämän vuoden puolella.
Ilmoita asiavirheestä