Valdemar Kallunki, Meri-Anna Hintsala ja Vuokko Ilola sekä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen pääsihteeri Tuomas Hänninen kertovat Vantaan Laurissa ajatuksiaan liikkeessä tapahtuneista muutoksista.
Uskontososiologi, tutkijatohtori Valdemar Kallunki määrittelee vanhoillislestadiolaista herätysliikettä määritteleviksi avainsanoiksi rajat, yhteisön ja identiteetin. Selkeät rajat ovat hänen mukaansa seurausta lestadiolaisten seurakuntaopista: liike on pitänyt itseään ainoana todellisena seurakuntana, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta.
Kallunki huomauttaa, että pelkkä oppi ei kuitenkaan riitä, vaan erojen täytyy tulla myös konkreettisesti näkyviin. Erottavat tekijät liittyvät suuriin lapsiperheisiin ja tiettyihin elämäntapavalintoihin, jotka koskevat esimerkiksi televisiota, meikkaamista ja alkoholin käyttöä.
Kallunki sanoo, ettei usko lestadiolaisten itsekään uskovan oppiinsa kirjaimellisesti. Hän arvioi, että seurakuntaoppi palvelee yhteisön sisäistä elämää ja vahvistaa erottelua ”meidän ja muiden” välillä.
Yksi tapa korostaa omaa erityislaatua ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta on Kallungin mukaan se, että yhteisö näkee itsensä uhrin asemassa suhteessa muuhun yhteiskuntaan.
– Yhteisöllisellä uhriutumisella voidaan torjua ulkopuolinen kritiikki, jolloin sitä ei tarvitse oikeasti käsitellä. Uhriutumisen pahin vihollinen on aidosti moniarvoinen yhteiskunta, jossa erilaisuus – myös lestadiolaisten elämäntapa – hyväksytään. Silloin liike ja sen jäsenet eivät enää voi nähdä itseään uhreina.
Miten vanhoillislestadiolaisliike – esimerkiksi suhteessa naisen päätäntävaltaan omasta kehostaan – on muuttunut? Ovatko internet ja sosiaalinen media liikkeelle mahdollisuus vai uhka?
Ilmoita asiavirheestä