Viime kuukausien aikana helvetti on käynyt monen suomalaisen mielessä, vaikka muuten viittaisi naurahtaen kintaalla koko käsitteelle. Uutiset ja kuvat Ukrainasta, siviilien ahdingosta, Venäjän pommituksista ja hirmuteoista ovat nostaneet pintaan alitajuisia käsityksiä paikasta nimeltä Helvetti.

Helvetti on olennaisesti kristinuskon maailmaselitykseen kuuluva käsite, vaikka samankaltainen kuolemanjälkeinen paikka tunnetaan muissakin uskonnoissa.

Helvetistä vallitsee kristillisessä perinteessä ja teologiassa toisistaan poikkeavia käsityksiä. Kirkkokuntien helvettiopetuskin painottuu eri tavoin.

Lisäksi helvetti tarkoittaa arkikielessä muuta kuin uskonnollisessa kielessä. Kun arkikielessä sanotaan, että jokin asia on helvetillinen, tarkoitetaan, että se on ahdistava, piinaava, ikävä, kaoottinen, tuhoava.

Arkipuheessa helvetti on myös suosittu voimasana.

Mutta mitä helvetistä tulisi ajatella? Ohessa yhdeksän näkökulmaa tuohon paikkaan tai tilaan, johon syntinen kristillisen rautalankamallin mukaan joutuu kuoleman jälkeen, ellei tee parannusta sitä ennen.

1 Ilta-Sanomat otsikoi vuonna 2005: ”Oulun hiippakunta oli naispappien helvetti”.

Otsikon alta paljastui uutisjuttu, jossa kerrottiin teologian maisteri Satu Saarisen väitöskirjasta On sovelias ikeeni ja keveä on kuormani. Se käsitteli naispappien kokemuksia Oulun hiippakunnassa piispa Olavi Rimpiläisen aikaan.

Satu Saarinen on nykyisin Oulun tuomiorovasti. Hän hätkähtää vanhaa lehtijuttua:

– Ohhoh, tulipas sieltä reipas otsikko historian hämäristä esiin!

Saarinen sanoo, että 17 vuotta sitten ja sitä ennen naispappeja toivoteltiin menen tullen helvettiin. Käytöstä siedettiin, vaikka ei olisi hyväksyttykään. Nykyisin työelämässä sellaista käyttäytymistä ei sallittaisi missään tapauksessa.

Mutta yhä riittää niitä, joille nainen pappina on matkalla kuumaan paikkaan – eikä se ole sauna.

– Olen itsekin vielä tuomiorovastina ollessani saanut kirjeitä, joissa minun kerrotaan matkaavan helvettiin kelkalla, jonka kyydissä istuu muitakin, jotka harhaanjohtavat ihmisiä kohti kadotusta. Kirjeissä on mainittu nimeltä kanssamatkustajina pari kirkkomme emerituspiispaa, joista toinen arkkisellainen, eli hyvässä seurassa mennään. Että kyllä helvetillä lyödään edelleen, Satu Saarinen kertoo.

2 Sana helvetti esiintyy Uudessa testamentissa vain 12 kertaa, joista 11 kertaa Jeesuksen puheissa. Jeesukselle helvetti oli rangaistus, Jumalan vihan seuraus, jos ihminen ei tunnusta Jumalan pyhyyttä. Viimeisen tuomion jälkeen helvetistä tulee kadotukseen tuomittujen sielujen pysyvä olinpaikka.

Jaakobin kirjeessä on Uuden testamentin ainut Jeesuksen puheista erillinen helvetti-maininta. Siinä puhutaan kielestä: ”Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.”

Sana helvetti juontuu heprean sanasta ge hinnom, Hinnomin laakso, joka sijaitsee Jerusalemin eteläpuolella. Laaksossa palvottiin aikoinaan foinikialaisten ja ammonilaisten jumalaa, Molokia. Palvontamenoihin kuului tuli.

Vanhassa testamentissa konkreettisesta Hinnomista kehittyy lopunajallinen Jumalasta luopuneiden rangaistuspaikka, helvetti. Sinne joutuminen merkitsi kadotusta ja ikuista eroa Jumalasta. Myös kristinusko omaksui tämän kuolemanjälkeisen dynamiikan, omista lähtökohdistaan toki.

Kirkon verkkosivulla Aamenesta öylättiin -sanastossa sanotaan: ”Kadotus merkitsee sen tien loppuun saattamista, missä ei noudateta rakkautta, hyvää tahtoa, elämän perimmäistä tarkoitusta eikä hyväksytä Jumalan armoa. Kadotus kohtaa niitä, jotka eivät ota vastaan sitä armoa, jonka Jumala Kristuksen sovitustyössä lahjoittaa.”

Raamattua luettaessa tehdään toisinaan myös ero pysyvän rangaistuspaikan, helvetin (Gehenna), ja kuolemanjälkeisen odotustilan, tuonelan (Haades), välillä, vaikka ne myös samastetaan.

3 Helvetillä on raamatulliset juuret, mutta se on myös yksi kristinuskon vaikutusvaltaisimmista käsitteistä, joka elää omaa elämäänsä ihmisten mielissä ja populaarikulttuurissa.

Helvetillä pelottelu ja kadotuksella uhkailu ovat kirkon ja sen nimissä esiintyneiden julistajien käyttämiä keinoja. Konkreettiset kuvaukset helvetin kauhuista, tuskasta ja ikuisesta piinasta ovat kristinuskon varjo, sen hyvän ja valoisan sanoman tahaton piiloviesti.

Jumalaisen näytelmän (vuodelta 1321) vaikutusta ihmismieleen, varsinkaan helvettikäsityksiin, ei voi aliarvioida. Viime vuonna tuli kuluneeksi 700 vuotta sen kirjoittajan Dante Alighierin kuolemasta. Hänen kirkon opetuksia myötäilevä kuvauksensa helvetin kauhuista on kiehtonut ihmisten mielikuvitusta aina tähän päivään saakka.

Helvetti (Inferno) on Jumalaisen näytelmän ensimmäinen osa. Seuraavat ovat Kiirastuli (Purgatorio) ja Paratiisi (Paradiso).

Danten runoelma on samalla vaellusdraama. Kertoja kuolee saman ikäisenä kuin Jeesus, 33-vuotiaana, ja lähtee kulkemaan läpi kuoleman jälkeisten valtakuntien. Helvetissä hänen oppaansa on Vergilius, antiikin runoilija.

Helvetissä on Danten mukaan yhdeksän piiriä, joissa kussakin on eri synneistä tuomitut. Danten helvetin pohjassa ei pala tuli vaan se on jäässä. Tunnettu sanonta ”X ei tapahdu ennen kuin helvetti jäätyy” ei ainakaan perustu dantelaiseen helvettiin.

4 Danten Jumalainen näytelmä ei lähtökohtaisesti edusta populaarikulttuuria, mutta on toiminut innoittajana sille. Konkreettiset helvettikuvaukset ovat viihteen ja kauhun ominta maisemaa, jossa käsitellään niin kristillisiä kuin yleisuskonnollisia helvettikuvia. Uskontojen helvettikäsityksissä on myös paljon yhteistä, minkä vuoksi ne puhuttelevat laajaa yleisöä.

Yhden viime aikojen erikoisimmista helvettitulkinnoista esittää eteläkorealainen Netflix-sarja Hellbound (2021), joka on alun perin ollut nettisarjakuva.

Sarjan lähtötilanteessa julkisuuteen tulee jumalallinen interventio eli Jumala näyttää syntisille ihmisille, miten he joutuvat helvettiin. Kolme demonia pahoinpitelevät ihmisparan. Syntinen palaa tuhkaksi kauhistuneiden katsojin silmien edessä.

Näiden helvettidemonstraatioiden myötä nousee uskonto, joka selittää tapahtumia ja tuo lohtua.

Lopulta käy ilmi, että kauheat demonien hyökkäykset ja helvettiin joutuminen eivät ole Jumalan tekoja, vaan ne nyt vain kuuluvat elämään. Kyse on sattumanvaraisuudesta, kuin vakavasta sairaudesta, joka iskee kehen iskee, vaikka eläisi kuinka terveellisesti. Uskontoa tarvitaan tämän tyhjyyden ja sattumanvaraisuuden selittäjäksi.

Helvetti on siis olemassa pelotteena, että ihmiset eläisivät hyvin ja oikein – tarvittaessa lahkomaisen tiukasti synnittömyyttä tavoitellen.

Helvetti on olemassa siksi, että tarvittaisiin pelastusta.

5 Korkeakulttuurissa helvettiä käsitellään hienovaraisemmin kuin populaarikulttuurissa. Konkreettiset tai inhorealistiset helvettikuvaukset kuuluvat viihteen ja kauhun keinovalikoimaan.

Yksi tärkeä helvettitulkinta esiintyy ranskalaisen Jean-Paul Sartren näytelmässä Suljetut ovet (1941). Siinä kolme vastikään kuollutta henkilöä istuu huoneessa ja odottaa pääsyä pois. Lopulta selviää, että he joutuvat viettämään ikuisuuden toistensa raastavassa seurassa.

Suljettujen ovien tunnetuin lause kuuluu ”l’enfer, c’est les autres”, ”helvetti on toiset ihmiset”. Ajatus ei sijoita helvettiä mihinkään paikkaan vaan ihmisten välisiin suhteisiin. Moni avioliittohelvetissä elävä allekirjoittaa varmasti Sartren ajatuksen.

Ihminen ei ole ihmiselle susi vaan toisinaan myös helvetti. Näköala on lohduton.

Helvetti ihmisten välisessä suhteessa on vastavuoroinen ajatukselle, että onnellinen parisuhde voi olla taivas maan päällä.

Ajatus ikuisesta huonosta ihmissuhteesta saattaa puhutella nykyihmistä enemmän kuin kuva joutumisesta ikuisesti hiilihankopirun tökittäväksi.

6 Suomessa puhuttiin helvetistä erityisen paljon vuonna 1997, kun Antti Kylliäinen kirjoitti kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen. Kylliäinen ei sinänsä keksinyt mitään uuttaa, vaan hän edusti teologien hyvin tuntemaa universalismia eli ajatusta kaikkien pelastumisesta. Siinä helvettiä ja kadotusta ei ole, koska niitä ei tarvita mihinkään.

Helvetti-käsitteelle on kuitenkin monta käyttötarkoitusta, ainakin opillisissa kokonaisuuksissa. Teologisen Aikakauskirjan (2004) artikkelissaan Helvetti ja systemaattinen teologia professori Risto Saarinen esittelee viisi näkemystä helvetistä.

Hän päätyy toteamaan, että meikäläisessä luterilaisessa teologiassa näyttäisi olevan vallalla eritoten kaksi helvetin käyttötarkoitusta, niin sanotut kuuliaisuushelvetti ja pedagogis-medikaalinen helvetti.

Kuuliaisuushelvetti tarkoittaa, että ei kysytä, miksi helvetti on, vaan pitäydytään vanhaan.

”Teologisissa teksteissä kuuliaisuushelvetin kannattajan tunnistaa siitä, että hän ei vetoa omakohtaisiin taikka järkiperäisiin syihin, vaan siteeraa keskeisiä oppidokumentteja yleispätevinä totuuksina. Raamatussa sanotaan näin, taikka kirkko on aina opettanut näin, kuuliaisuushelvetin puolustaja toteaa. Hän siirtää perustelun itse majesteetin tehtäväksi, ehkä jopa todeten että ihmisen ei ole soveliasta tätä pohtia”, Saarinen kirjoittaa.

Pedagogis-medikaalinen helvetti puolestaan tarkoittaa, että helvettiä käytetään ikään kuin välineenä parannukseen ja uudeksi tekemiseen.

”Tässä käyttötarkoituksessa helvetti ei rankaise, vaan tekee ihmisestä paremman”, Saarinen toteaa ja huomauttaa, että katolisessa teologiassa tämä näkemys tulee esille muun muassa kiirastuliopissa.

Samana vuonna Saarisen artikkelin kanssa ilmestyi myös Kati Niemelän tutkimus, jonka mukaan miltei joka kolmas evankelisluterilaisen kirkon papeista ei uskonut helvettiin. Tutkimuksen mukaan epäilyjä kaikissa kirkon työntekijöissä herättävät erityisesti helvettiin ja viimeiseen tuomioon liittyvät uskomukset.

7 Älyllinen pohdinta helvetistä ja ikuisesta kadotuksesta pakottaa kysymään, onko Jumala oikeudenmukainen, jos toiset joutuvat helvettiin ja toiset eivät.

Eikö rangaistuksen pitäisi olla suhteessa tekoon tai tekoihin? Jos hyvä ihminen, joka ei yrityksistä huolimatta pysty uskomaan Jumalaan, joutuu helvettiin, onko Jumala oikeudenmukainen? Eikö hän pikemminkin käyttäydy kuin sadistinen despootti?

Usko perinteiseen konkreettiseen kidutuskammiohelvettiin on laajemminkin koetteella. Helvetin historian (2006) kirjoittanut Kari Kuula esitteli Kirkko ja kaupungissa (2020) yhdysvaltalaisten evankelikaalien raportin, jossa pohdittiin helvetin luonnetta ja päädyttiin siihen, että tuomitun sielun tyhjiin raukeaminen eli annihilaatio on yksi mahdollinen helvetintulkinta. Toisin sanoen sitä ei suoralta kädeltä julistettu harhaopiksi.

Teologiassa ajatus annihilaatiosta on tuttu jo entuudestaan. Siinä pahat ihmiset raukeavat tyhjiin eli lakkaavat olemasta. He eivät joudu ikuiseen piinaan vaan ikuiseen kuolemaan

Esimerkiksi Jehovan todistajat eivät usko helvettiin, vaan ajattelevat syntisten sielujen raukeavan tyhjiin.

Jos helvetti otetaan vakavaksi pohdinnan kohteeksi, moni joutuu punnitsemaan oikeastaan vain kahta vaihtoehtoa, joko annihilaatiota tai perinteistä piinahelvettiä.

8 Helvetistä ei Suomessa ole juurikaan ilmestynyt väitöskirjoja. Tuorein lienee vuodelta 2014, jolloin amerikkalais-ruotsalainen Ramon (Ray) Baker väitteli Åbo Akademissa aiheenaan helvettiin myönteisesti suhtautuvien anglo-amerikkalaisten teologien näkemykset (Issuant views of hell in contemporary Anglo-American theology).

Bakerin lähtökohta oli apologeettinen, joten tutkimuksen johtopäätös oli, että voidaan perustellusti selittää, miksi hyvä ja oikeudenmukainen Jumala tuomitsee osan ihmistä kadotukseen.

”Raamatun valossa tarkasteltuna helvetin olemassaolo korostaa Jumalan pyhyyttä ja synnin vakavuutta majesteettirikoksena, ennen kaikkea Jumalaa vastaan. Helvetin kyseenalaistaminen johtuu yleensä joko puutteellisesta opetuksesta koskien ihmisen syntiturmelusta tai Jumalan pyhyyttä”, kirjoitti Leif Nummela Uudessa Tiessä esitellessään Bakerin väitöskirjaa.

9 Helvetti on rakenteellisesti osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Nimittäin maamme hienoimpia kirkkorakennuksia ovat tuomiokirkot. Niitä voitaisiin kutsua myös katedraaleiksi eli piispankirkoiksi, mutta tuomiokirkko on katsottu paremmaksi.

Niinpä kun Turun tuomiokirkon kellot radiossa lyövät 12, siinä on jotain kohtalonomaista. Tuomion kellojen kolkko viesti on: te kuolette kaikki ja osa joutuu suoraan helvettiin.

Tuomiokirkko on tuomiokirkkoseurakunnan pääkirkko ja sen kirkkoherra on tuomiorovasti. Jo pelkkä sanan äänneasu karmii selkäpiitä.

Tuomiokirkko on tahaton käännösvirhe sanasta domkyrka. Loogisuuden vuoksi domprost on suomeksi tuomiorovasti (mutta domherre ei ole tuomioherra vaan punatulkku). Kuitenkin dom on saksaa ja tarkoittaa jo yksinään tuomiokirkkoa.

Niin piispankirkolla kuin katedraaliseurakunnan kirkkoherrallakaan ei ole suoraan mitään tekemistä tuomion, varsinkaan viimeisen tuomion, kadotuksen tai helvetin kanssa.

Oulun tuomiorovasti Satu Saarinen joutuu usein selittämään synkkää virkanimikettään.

– Todella usein keskustelen siitä toimituksissa, koululaisten kanssa lähes aina, ja kun olen jossain alustajana tai puhujana, varsinkin jos ei olla kirkon sisäpiireissä. Sanan etymologian kerron aina ja lisäksi esittelen vaihtoehtoisia nimikkeitä, jotka avaavat virkaani paremmin, kuten hiippakuntarovasti tai katedraalirovasti.

Entä koska viimeksi tuomiorovasti saarnasi helvetistä?

– En muista saarnanneeni helvetistä pitkään aikaan, ennen kuin nyt vastikään käytin sanaa ”maanpäällinen helvetti” viitatessani saarnassa tuhottuun ukrainalaismaisemaan ja ihmisten elämään. Helvetistä ikuisen kadotuksen sijana ei ole tullut saarnattua. Helvetti-sana on arkisemmassa käytössä kyllä, esimerkiksi helvetillistä kiirettä kuvaavana ilmaisuna. Sinänsä helvetti ei kuulu kirosanojeni kärkikolmikkoon, Satu Saarinen tunnustaa.

Juttu on julkaistu Kotimaa-lehdessä 17.6.2022

Ilmoita asiavirheestä