Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori, herätysliiketutkija Jouko Talonen esitelmöi viime perjantaina Rauhan Sanan Suvijuhlilla Ylitorniolla Tornionjokilaakson lestadiolaisuuden historiasta ja nykytilasta. Kotimaa Pro julkaisee esitelmästä tiivistettyjä otteita Talosen luvalla.
Lestadiolaisessa herätysliikkeessä kehittyi aivan 1890-luvun lopussa ns. suuri hajaannus. Kittilästä alkanut uusheräys ei saanut pysyvää Kannatusta Tornionjokilaaksossa. Jällivaaran ja Jukkasjärven ”vanhimpien” ympärille ryhmittynyt esikoislestadiolaisuus sai jokivarressa kannatusta vain eräissä Pajalan kylissä. Tornionjokilaakson lestadiolaisuus siis valitsi lähes kokonaan vanhoillislestadiolaisuuden.
Tämä jako ilmeni konkreettisesti 1900, jolloin Ruotsin puolella Svapppavaaran kylässä pidettiin samanaikaisesti kahdet lestadiolaisseurat. Tornionjokilaakson lestadiolaisuutta alettiin kutsua itälestadiolaisuudeksi erotukseksi länsilestadiolaisuudesta eli esikoisuudesta.
Tornionjokilaakson lestadiolaisuuden valtauoma sekä Suomen että Ruotsin puolella on kuitenkin jo 80 vuoden ajan ollut rauhansanalaisuus. Rauhansanalaisuus erkani vanhoillislestadiolaisuudesta vuonna 1934. Tornionjokilaakson vanhoillislestadiolaisuudessa oli Talosen mukaan kuitenkin jo aiemmin 1900-luvulla omaleimaisia piirteitä. Monet merkit viittaavat yhä suurempaan eriytymiseen Oulussa vaikuttaneesta vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen keskusjohdosta.
Lestadiolaisuuden kannatus Tornionjokilaaksossa on romahtanut
Talonen yhtyy omassa katsauksessaan sosiologi Kirsti Suolinnan tutkimuksiin (1971) siinä, että Tornionjokilaakson rauhansanalainen lestadiolaisuus on koettu sotien jälkeisenä aikana alueen omana uskontona, jopa kotiseutuperinteenä. Se on ”mean usko”, johon voidaan historiallisessa mielessä samaistua, vaikka ”parannus on tekemättä”. Toisaalta 1960-luvulta alkaen myös raja tietoisesti uskovien ja ulkopuolisten välillä on alueella kasvanut erityisesti elämäntapaerojen kasvaessa.
Talosen mukaan lestadiolaisuuden kannatus Tornionjokilaaksossa on sadan vuoden aikana suuresti vähentynyt. Jos 1900-luvun alussa jopa 48 prosenttia alueen väestöstä lukeutui lestadiolaisiin, vuonna 2004 lestadiolaisia oli enää 3,6 prosenttia alueen 42 000 asukkaasta. Erityisesti Rauhan Sanan ryhmän merkitys alueen uskonnollisena pohjavireenä ja toisaalta merkittävänä osana koko herätysliikettä on heikentynyt. SRK-lestadiolaisuuden vahva keskittymä alueella on Tornion kaupungissa.
Koko Suomen rauhansanalaisista ehkä noin 15 prosenttia asuu Tornionjokilaaksossa, eikä Lapin alueen merkitys Rauhan Sanan toiminnassa ole enää niin merkittävää kuin vielä 1960-luvulla.
Tämän vuoden Rauhan Sanan Suvijuhlat vietettiin Ylitorniolla 18.–20.7.
Neljä erityispiirrettä
1. Kysymyksessä on kansainvälisestäkin näkökulmasta tarkasteltuna ainutlaatuinen vuorovaikutus yli kahden valtakunnan rajan. Vaikka suomen kieli ja ”meän kieli” ovat olleet yhdistäviä tekijöitä, Talonen pitää uskonnollista yhdyssidettä hyvin ratkaisevana. Juuri rajan yli tapahtunut uskonnollinen vuorovaikutus antoi Ruotsin viranomaisille aiheen leimata 1920- ja 1930-luvuilla suomalaiset saarnaajat kielipoliittisiksi ja nationalistisiksi agitaattoreiksi.
2. Alueen lestadiolaisuudelle on ollut tyypillistä kirkollisuus ja hyvä yhteistyö paikallisseurakuntien kanssa. Alueen papit on ”rakastettu kristillisyyteen”. On pantava merkille, että omia rukoushuoneita on rakennettu Tornion lisäksi vain Muonioon. Ruotsin puolella rukoushuoneita on sen sijaan useilla paikkakunnilla. Kysymys suhteesta evankelis-luterilaiseen kirkkoon ei ole ollut enää viime vuosina yksiselitteinen. Virkakysymys on jakanut mielipiteitä Suomessa ja Ruotsissa 1960-luvulta alkaen. Ruotsin kirkon uusin kehitys on lisännyt jännitteitä. Lestadiolaisten on täysin mahdotonta oman etiikkansa pohjalta hyväksyä Ruotsissa aikaan saatua kirkollista homo- ja lesboparien vihkimystoimitusta. Herätysliikkeen ratkaisuja uudessa kirkollisessa tilanteessa ei voi enää löytää sen omasta perinteestä ja esivaltauskollisuudesta. Lähivuodet näyttävät, millaisiin ratkaisuihin uusissa asetelmissa päädytään herätysliikkeen ja kirkon suhteissa eri puolilla rajaa.
3. Tornionjokilaakson lestadiolaisuus on ollut alueensa vahvaa kotiseutuperinnettä. Tällainen status ei kuitenkaan ole heikentänyt alueen lestadiolaisuuden hengellistä luonnetta. Herätysliike tekee edelleenkin julistuksessa ja uskonnollisessa vuorovaikutuksessaan eron kääntyneiden ja kääntymättömien välille. Juuri tässä suhteessa Tornionjokilaakson lestadiolaisuus eroaa ratkaisevasti siitä kotiseutuperinteen roolista, joka herännäisyydellä on nykyään Etelä-Pohjanmaalla ja Savossa.
4. Vanhasuomalaisuudesta Suomen Keskustaan. Tornionjokilaakson poliittisen elämän valtavirtana oli 1910-luvun lopulle saakka vanhasuomalainen puolue. Kuvaavaa on, että tämä kristillis-isänmaallisia arvoja painottanut puolue sai Enontekiön äänistä jopa 90 prosenttia yksikamarisen eduskunnan ensimmäisissä vaaleissa 1907. Itsenäisen Suomen aikana maalaisliitto vyörytti itsensä läpi vuoden 1919 eduskuntavaaleissa. Maalaisliitto–Keskustan asema on sittemmin ollut vahva Tornionjokilaakson lestadiolaispiireissä, mutta keskustalaisten parlamentaarikkojen lisäksi alueelta on tullut myös lestadiolaistaustaisia Kokoomuksen ja IKL:n kansanedustajia sekä eräänlaisena rajatapauksena yksi SKDL:n kansanedustaja.