Kun ensimmäisen kerran kohtasimme, Irja Aro-Heinilä ja minä, olin hukkua riveihin. Niitä tulvi tämän minulle ennestään tuntemattoman naisen kynästä niin, että kun rupesimme kirjoittamaan ryhmässä ja lähetimme tuotoksiamme pari kertaa viikossa, häneltä liuskoja vyöryi kymmenen kerrallaan. Veitsi upposi kirjoitetuilla riveillä mehevään mangoon, malariasääsket inisivät, heinikossa mateli käärme ja hökkelitalojen kupeessa tuntui palavan renkaan haju. –…