Suomen vanhin tunnettu messukäytössä ollut ehtoollismalja on Sifriduksen kalkki. Arkeologin ja keskiajan tutkijan, professori Markus Hiekkasen mukaan se on valmistettu Saksassa vuoden 1230 tienoilla. Ruotsalainen sotaväki ryösti kalkin Osnabrückin tuomiokirkosta 30-vuotisen sodan aikana vuonna 1633. Kalkki kulkeutui ensin Viipurin tuomiokirkkoon, josta se vuonna 1723 siirtyi Porvoon tuomiokirkon esineistöön.

– Sifridus-kalkki on luokiteltu maailman kymmenen arvokkaimman kalkin joukkoon, Porvoon museon kokoelmapäällikkö Juha Jämbäck kertoo.

Alttarilla esillä kalkki oli viimeksi jumalanpalveluksen yhteydessä vuonna 1999. Kalkkia ei säilytetä Porvoon tuomiokirkossa, vaan turvallisessa paikassa.

– Kalkki on ollut viimeksi julkisesti esillä vuonna 2012 Saksassa Münsterissä paikallisen museon järjestämässä Goldene Pracht -näyttelyssä, kertoo Porvoon seurakuntayhtymän hallintojohtaja Sari Mankinen.

Juttu jatkuu kuva alla.

Suomen vanhin tunnettu messukäytössä ollut ehtoollismalja on Sifriduksen kalkki.
 Kuva: Museovirasto

Näyttelyssä oli esillä muutakin tuon ajan arvoesineistöä ja turvatoimet olivat mittavat, paikalla ollut Mankinen kertoo.

Suomen vanhin, ei-messukäytössä ollut ehtoolliskalkin osaksi tulkittu kappale taas on löytynyt Turun Koroisista. Markus Hiekkasen mukaan Koroisissa sijaitsi Turun tuomiokirkkoa edeltänyt piispankirkko, ja ehtoolliskalkin kappale löydettiin kirkon lattian alla olleesta tiilihaudasta.

Hauta kuului piispa Kettilille (Catillus), joka kuoli 1286. Kyseessä on todennäköisesti piispan yksityinen hautakalkki. Ehtoolliskalkin kappale kuuluu Suomen kansallismuseon kokoelmiin.

BERGENIN YLIOPISTOSSA keskiajan arkelogian professorina työskentelevä Visa Immonen on väitellyt vuosien 1200–1600 välisen ajan kirkkojen ja kartanoiden kulta- ja hopeaesineistä Suomen alueella.

Antiikin aikaan ja varhaiskeskiajalla ehtoollisella muisteltiin Jeesuksen viimeistä ateriaa. Viini ja leipä symboloivat Kristusta. Ehtoollisastiat valmistettiin kuparista, pronssista tai tinasta.

Kirkon piirissä 1000-luvun jälkeen vahvistunut uusi käsitys ehtoollisesta vaikutti Immosen mukaan siihen, millaisia esineitä kirkossa käytettiin. Transsubstantiaatio-opin mukaan ehtoollisaineiden uskottiin ihmeenkaltaisesti muuttuvan todelliseksi Kristuksen lihaksi ja vereksi viinin ja leivän ulkomuodon säilyessä ennallaan. Ehtoollisaineita täytyi siten kohdella erityisen kunnioittavasti. Viinin ja leivän kanssa kosketuksessa olevat ehtoollismalja ja -lautanen, ehtoollisleipien säilytysastia sekä astia, johon ehtoollisleipä laitettiin seurakuntalaisten nähtäväksi, olivat pyhiä esineitä. Pyhät esineet oli valmistettava jalometallista, kullasta tai hopeasta, tai ainakin niiden pintojen, jotka koskettivat leipää ja viiniä, oli oltava kullattuja.

Uskonpuhdistus muokkasi myös ehtoolliskäsitystä. Ruotsin valtakunnassa tehtiin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen myötä radikaaleja opillisia muutoksia, ja katolinen transsubstantiaatio-oppi poistettiin kirkon dogmeista. Pohjoismaiden luterilaisessa kirkossa Immosen mukaan oppina on, että ehtoollisella leipä säilyy leipänä ja viini viininä. Niiden mukana ehtoollisen nauttija saa kuitenkin Kristuksen ruumiin ja veren – kyse ei siis ole symboliikasta. Ehtoollinen ymmärretään näin enemmän muistoateriaksi, jossa Pyhä Henki on läsnä, mutta viini ja leipä eivät ihmeenomaisesti muutu. Siksi ei välttämättä tarvita jalometallista valmistettuja pyhiä astioita.

SUOMEN ALUEEN vanhimmat säilyneet jalometalliset ehtoollismaljat ja -lautaset, joilta ehtoollinen on messussa jaettu, ovat Immosen mukaan 1300-luvulta. Kalkkeja ja pateeneja on säilynyt Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Satakunnan kirkoissa.

Immosen mukaan kirkko oli seurakuntalaisten yhteinen muisti, sillä esineiden hankkimisella oli yhteys seurakunnan omaan historiaan sekä poliittisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin. Kirkollisia esineitä lahjoittivat pääasiassa pitäjän merkkihenkilöt, joista osa oli kirkonmiehiä, osa varakkaita maallikoita. Lahjoittajan nimi ja sukuvaakuna olivat tärkeä osa esineiden koristelua. Kirkkoesineet oli tarkoitettu ihailtavaksi, joten liturgisia välineitä katsomalla sai käsityksen sekä pitäjän hengellisestä elämästä että sen mahti-
suvuista.

Kirkkopalojen yhteydessä myös arvokkaat ehtoollisvälineet tuhoutuivat. Immonen kertoo Laitilan Untamalan kappelin Suomen vanhimmasta puisesta vakasta, jonka sisällä pidetään hopeista ehtoollismaljaa ja -lautasta. Esineitä ei säilytetty kappelissa, vaan kulloisenkin kappelinvartijana toimineen talonpojan kotona. Isäntä säilytti vakkaa sänkynsä alla, jotta yöllä tulipalon sattuessa hän ehti ottamaan sen mukaansa. Puisen kappelin tiedetään palaneen usein, mutta ehtoollisvälineet ovat säästyneet.

Immonen kertoo Untamalan kappelin ehtoollismaljan ja -lautasen olevan niukasti koristeltuja, kullattua ja hopeoitua kuparia. Jalkaan on ruotsiksi kirjoitettu teksti: ”Vuonna 1597 Henrik Storm ja vaimonsa Elin sekä Skova ja hänen vaimonsa Hartta Bergia, jotka asuvat Riiassa, antoivat tämän maljan Jumalan kunniaksi.” Solmuun on upotettu punaisia ja valkoisia lasinpaloja, joista yksi on kadonnut.

PÄLKÄNEELLÄ SEURAKUNTALAISTEN nähtävänä on 30-vuotisesta sodasta sotasaaliina tuodut kalkki ja pateeni. Kantokylän kartanon isäntä Hans Eckholt (1600–1637) palveli 30-vuotisessa sodassa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin sotamarsalkka Åke Tottin suomalaisessa ratsuväessä. Hans Eckholt kohosi everstiksi ja aateloitiin vuonna 1628. Eckholt lahjoitti sotasaaliina tuomansa preussilaisen kalkin ja siihen kuuluvan pateenin Pälkäneen seurakunnalle vuonna 1633.

Pälkäneen seurakunnan esineet on inventoinut Jyväskylän yliopiston taidehistorian tutkija, filosofian tohtori Paula Mäkelä.

– Esine on nykytiedon mukaan ajoitettu noin 1380–1480-luvuille, mutta se voi olla vanhempikin.

Ajoitusta hankaloittaa se, ettei kalkin varsinainen maljaosa ole enää alkuperäinen.

– Kalkkia korjattaessa myöhemmin 1800-luvulla, varren koristeellinen nodus eli solmu, on asetettu vahingossa vielä väärinpäin.

Pälkäneen seurakunnan kirkkoherran, lääninrovasti Jari Kemppaisen mukaan Pälkäneen kalkki ja pateeni ovat hyvässä kunnossa. Seurakuntalaiset voivat nähdä vanhan ehtoollismaljan Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkon messussa 1−2 kertaa vuodessa.

– Pateeni on käytössä jumalanpalveluksissa säännöllisesti, ei joka pyhä vaan silloin kun tarvitaan useampi pateeni, Kemppainen kertoo.

Lähteenä on käytetty Markus Hiekkasen teosta Suomen keskiajan kivikirkot sekä Visa Immosen teosta Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä.

Kirkolliset esineet kertoivat pitäjän hengellisestä elämästä ja mahtisuvuista – arvokkaita ehtoollisastioita on säilynyt eri puolilla Suomea