Laura Gustafssonin kolmas romaani Korpisoturi (Into Kustannus 2016) sopii erityisen hyvin näyttämölle. Kajaanin kaupunginteatterin kantaesitys Ahma – korpisoturi avaa kirjaa aivan uudella tavalla, maalaa oman maailmansa ja lähtee lentoon. Emma Mattilan ensimmäinen ammattilaisohjaus on vahvasti yhteiskunnallinen ja täynnä hienoja valintoja.

Rajaseutu tragikomedian sijaintina korostaa tunnetta näytelmän ajankohtaisuudesta. Ilman isää kasvanut Ahma (Heikki Petteri Nousiainen) muuttaa mökille erakoksi. Hän viljelee spelttiä ja haluaa olla omavarainen. Omasta mielestään hän ei tarvitse ketään eikä ainakaan rakkautta. Pienellä paikkakunnalla uudet tulijat ovat osalle vieraita ja uhkia.

Ahma joutuu kohtaamaan mökilleen tulevia ”tunkeilijoita”, kuten rautakaupan myyjä Pamsun (Vera Veiskola), emakkosian (Janne Kinnunen), raskaana olevan Linnean (Milla Kuikka) ja hänen työhevosensa Pollen (Jukka Peltola), keskustelupalstojen Kapun (Mika Silvennoinen) ja unissa vaeltavan Lynxin (Satu Turunen). Pikkuhiljaa elämästä tulee yhä haastavampaa, on vain ikäviä uutisia. Lopulta sähköverkkokin kaatuu, radiosta kuuluu viimeinen lähetys.

MYSTINEN ÄÄNIMAAILMA valtaa salin heti alussa. Juho Lukinmaan äänisuunnittelulla onkin merkittävä osa todellisen ja myyttisen maailman rajamailla lipuvassa näytelmässä kuten myös Markku Hernetkosken kiehtovan oivaltavalla lavastuksella ja Jukka Laukkasen tarkkanäköisellä valosuunnittelulla. Kun shamanistinen, toistuva ja monotoninen rummutus kuuluu, alkaa tapahtua.

Ahman rynnäkkökivääri on tehty puusta. Maailmanlopun kynnyksellä näyttämökin on sekaisin; siellä lojuvat yhtä aikaa puista varisseet lehdet ja lumihiutaleet. Annukka Mäntysen pukusuunnittelu yhdistettynä Heidi Kaartisen kampauksiin ja maskeerauksiin ovat valloittavan mielikuvituksellisia varsinkin eläinhahmojen osalta.

Heikki Petteri Nousiainen on ensimmäisessä ammattiteatterin pääroolissaan. Hänen tunneilmaisunsa äärimmäisestä innosta, itsevarmuudesta ja vihasta, epäluuloisuudesta lämpöön ja herkkyyteen antaa odottaa paljon myös tulevaisuudessa. Varsinkin hänen herkistymisensä vauvan äärellä luo ison kontrastin uhoon ja vihaan.

Janne Kinnunen sikana, Jukka Peltola työhevosena ja Mika Silvennoinen hirven kaksoisroolissaan ovat hellyttäviä, moni-ilmeisiä ja käyttävät kroppaansa kokonaisvaltaisesti. Vera Veiskola, Milla Kuikka ja Satu Turunen avaavat kukin eläväisen vahvasti omaa naishahmoaan.

SELVIYTYMISTARINASSA KIEHTOO sen rytmi viipyilevistä, hitaista kohtauksista huomattaviin nopeuksiin. Näytelmän huumorista kertovat vaikkapa hirven sarviin syttyvät jouluvalot ja sikaa selästä rapsuttava Ahma. Aiheen raskaudesta huolimatta esityksestä välittyy erityinen lämpö ihmisiä, eläimiä ja elämää kohtaan.

Gustafssonin Korpisoturi vaikutti ilmestyessään dystopialta. Nykyisen maailmantilanteen myötä näytelmän tapahtumat eivät vaikuta enää kovin kaukaisilta, se tekee siitä hätkähdyttävän. Näytelmä on jopa pelottavan ajankohtainen.

Mihin ihminen turvaa maailman horjuessa? Viime kädessä kukaan ei selviä yksin. Vain toisiin ihmisiin tukeutuminen ja heidän auttamisensa kannattelee kriisin keskellä. Ihminen kykenee sopeutumaan monenlaisiin olosuhteisiin, kukin omalla tavallaan. Näytelmän kielenkäyttö on paikoitellen roisia ja äänet kovia. Esityksen suositusikäraja on kaksitoista vuotta.