Ohjaajan, tuottajan, käsikirjoittajan, näyttelijän ja opettajan työt vievät Antti Sevantoa säännöllisesti eri puolille Suomea. Haastattelua edeltävinä päivinä hän on ollut Raahessa ja Seinäjoella.
– Olin tällä kertaa matkassa yhdessä näyttelijä Anni Kajoksen kanssa. Raahessa olimme mukana yläkoulun ja lukion monikulttuurisuustilaisuudessa. Seinäjoella osallistuimme seurakunnan lapsityöntekijöiden illanviettoon, joissa esityksemme liittyi heidän työalaansa. Molemmissa esityksemme perustui pitkälti improvisaatiolle ja vuorovaikutukselle yleisön kanssa. Yleisö sai ehdottaa meille näyteltäviä aiheita, Sevanto kertoo.
Lisäksi Sevannon helmikuun ohjelmaan kuuluvat muun muassa alakoululla pidettävä esitys erilaisuudesta, rippikoululaisten lähetyspäivän vuorovaikutuksellinen esitys rippikoulun herättämistä tunteista ja Via Crucis -pääsiäisnäytelmän ohjaamista.
Sevanto käy opettamassa Usko ja taide -tapahtumassa sekä käsikirjoittaa ja työstää nuorille suunnattua raamattutyöskentelymateriaalia, joka sisältää muun muassa YouTubeen tulevia kuunnelmapätkiä.
Jo parinkymmenen vuoden ajan kirkollista teatterityötä tehnyt Sevanto toimi aiemmin musiikkiteatterilinjan opettajana Kansanlähetysopistossa Ryttylässä. Viime vuonna päättynyt kymmenvuotinen pesti oli ensin kokopäiväinen ja sitten osa-aikainen.
Tällä hetkellä Sevanto hoitaa myös 40-prosenttista lähetyssihteerin virkaa Hausjärven seurakunnassa, joten hänellä jää varsin paljon aikaa erilaisille projekti- ja freelancertöille.
– Tällaisessa freelancertyössä on vaihtelevuutta. On ihanaa tavata erilaisia ihmisiä ja olla mukana hienoissa projekteissa. Tässä on samaan aikaan monta palloa ilmassa ja leipä on aika pieninä murusina maailmalla. Ajomatkat ovat pitkiä. Perhe-elämän näkökulmasta tällainen työ ei ole aina mukavaa, varsinkin kun meillä on pieni lapsi.
Antti Sevanto asui 7-vuotiaaksi asti Tansaniassa, jossa hänen vanhempansa toimivat Suomen Lähetysseuran lähetteinä. Koulunsa hän kävi Suomessa.
Teatteriharrastus alkoi yläasteikäisenä Marjatta Haapasen perustamassa ja johtamassa Sacriludi-kirkkodraamaryhmässä. Haapanen tunnettiin kirkkodraaman suomalaisena grand old ladyna.
Sevanto alkoi opiskella teatterialaa ensin Tampereen yliopistossa ja sitten Englannissa teatterikorkeakoulussa. Hän keskittyi opinnoissaan erityisesti ohjaamiseen.
– Teatteriopiskelijana unelmoin siitä, että voisin jatkossa yhdistää jollakin tavalla hengellisen työn ja teatterityön. Teinkin teatteritöitä kirkon piirissä Suomessa opiskellessani.
Valmistuttuaan Rose Bruford Collegesta Sevanto jäi Englantiin tekemään niin sanottua tavallista teatterityötä.
– Muutaman vuoden niitä tehtyäni minulle tuli kuitenkin tunne, että itselleni tärkeät asiat ja sisällöt olivat hengellisellä kentällä. Koin halua ja tarvetta palata takaisin seurakunnalliseen teatterityöhön.
Sevanto kertoo pyrkivänsä osallistumaan oman työnsä kautta keskusteluun Jumalan ja armon merkityksellisyydestä.
– On myös mielenkiintoista pohtia, millä tavalla kirkon – ja minun näkökulmastani erityisesti teatterin kirkossa – pitäisi elää ja toimia nykyisen yhteiskunnallisen muutoksen keskellä, ikään kuin kansamme sielun valtimolla.
– Jo Shakespeare taisi puhua siitä, että teatterin yksi tehtävä on pitää peiliä meidän kasvojemme edessä ja näyttää, mitä me olemme. Teatterin avulla voi miettiä, mikä on hyvää ja oikein. Ja vastaavasti, mikä on pahaa ja väärin.
Kirkollisella teatteritoiminnalla on pitkät perinteet. Kirkon piirissä oli varsin paljon kuvaelmia ja pyhimysdraamoja 900-luvulta uskonpuhdistukseen eli 1500-luvulle saakka. Uskonpuhdistuksen myötä kirkossa alettiin suhtautua draamaan viileämmin. Uusi nousu alkoi 1960-luvulla, jolloin kirkossa ja koko yhteiskunnassa puhalsi uudenlaisia tuulia.
– Kirkollista teatterityötä tehdään aika laajalla volyymillä. Käytännössä maamme jokaisessa evankelis-luterilaisessa seurakunnassa on jonkinlaista draamatoimintaa, vähintään nuorisotyössä. Messuissa voidaan hyödyntää saarnanäytelmiä, seurakunnilla on bibliodraamakursseja ja pyhä tanssi -toimintaa ja draamaelementtejä hyödynnetään työntekijäkoulutuksessa. Useimmissa seurakunnissa toimii teatterikerho.
– Muutaman vuoden takaisten tilastojen mukaan seurakunnissa järjestetään vuosittain yli 400 isompaa tai pienempää pääsiäisnäytelmää, Sevanto listaa.
Sevanto toteaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon olevan kuitenkin ensisijaisesti puheen ja musiikin kirkko.
– Musiikkiin ollaan myös resurssoitu vahvasti. Sen sijaan teatterityötä tehdään harrastuspohjalta ja yksittäisten freelancereiden avulla. Tietääkseni Suomessa on vain yksi kirkkoteatteriohjaajan virka, joka on Hyvinkään seurakunnassa. Harraste- ja freelancerpohjaltakin syntyy laadukasta teatteritoimintaa. Resursseilla on kuitenkin merkitystä.
Sevannon mukaan teatterilla on seurakuntalaisille paljon annettavaa.
– Jotkut hahmottavat asioita parhaiten tekstin ja kuulemisen kautta, joillekin musiikki on tärkeää. Joidenkin kohdalla teatteri toimii erityisen hyvin. Sen avulla on hyvä pohdiskella elämän- ja uskonkysymyksiä, joko esiintyjän tai katsojan roolissa.
Yksi teatterin vahvoista puolista on yhteisöllisyys. Teatteri kerää yhteen eri-ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia ihmisiä.
– Se tarjoaa näyttämöllä isompia ja pienempiä rooleja, aina niissä ei tarvitse edes puhua. Lisäksi väkeä tarvitaan esimerkiksi musiikkiin, valosuunnitteluun, äänitekniikkaan, lavastukseen, rekvisiitan järjestelyyn, maskeeraukseen, kahvion pitämiseen, tiedotukseen ja markkinointiin. Monet projektit kokoavat yhteen seurakunnan työntekijöitä ja seurakuntalaisia. He ovat tuolloin ikään kuin samalla viivalla ilman hierarkioita.
Sevanto toteaa, että esityksissä on oma sähköinen tunnelmansa, mikä hitsaa porukkaa vielä enemmän yhteen.
– Esityksissä on usein eräänlainen flow-tila. En sano, että ihminen nousee siinä arjen yläpuolelle, mutta se on arjen tasosta erillinen kokemus. Teatteri on tavallaan leikkiä. Jos säilytämme lapsen itsessämme, voimme kokea leikin iloa teatterin yhteydessä.
Lähetystyö ja sitä sivuavat teemat ovat lähellä Sevannon sydäntä. Hän on ollut esimerkiksi Lähetysseuran kautta erilaisissa ulkomaisissa teatterihankkeissa, muun muassa Namibiassa, Thaimaassa ja Kosovossa.
– On ollut hyvin mielenkiintoista tutustua erilaisiin ihmisiin ja kuulla heidän tarinoitaan. Paikalliset ihmiset ovat kertoneet muun muassa siitä, miten lähetystyö on vaikuttanut heidän elämäänsä. Sitä kautta heille on avautunut ikkuna Jumalan todellisuuteen ja Jumala on alkanut toimia heidän elämässään.
– On ollut suuri lahja saada kohdata heidät, elää vähän aikaa rintarinnan, nauttia teatterin lahjasta ja tuntea uskonveljeyttä.
– Heidän kanssaan on saanut syventyä myös raamatunkertomuksiin ja pohtia yhdessä, mitä ne tarkoittavat toisessa kulttuurissa. Raamatusta, näistä ihmisistä ja heidän kulttuuristaan on avautunut uudenlaisia asioita.
Antti Sevanto huomaa yhä uudelleen, että moni asia yhdistää meitä ja ihmiset ovat lopulta paljolti samanlaisia.
– Ja tietysti Jumala on kaikkialla sama.